tiistai 20. maaliskuuta 2018

Koiran sydän onnistuu irvailemaan hyväntahtoisesti kaikille

Kuva: Raisa Kilpeläinen
Teater Viiruksessa nähdään Koira Complexin satiirinen huumoripläjäys, jota voisi amerikkalaisittain kutsua "kreisikomediaksi". Kreisikomedia Koiran sydän on saanut inspiraationsa (mm. Saatana saapuu Moskovaan) kirjailija Mihail Bulgakovin samannimisestä novellista.

"Venäläistä taidetta amerikkalaiseen formaattiin" -iskulause on suorastaan nerokas. Monin paikoin esityksen teemat kuitenkin ovat paljon mielenkiintoisempia kuin sen tilkkutäkkimäinen toteutus.

Koiran sydän kertoo Ekistä ja Reiskasta. Minulle ei aivan selvinnyt keitä he olivat, mutta heidän pyrkimyksensä oli tehdä viihdettä. Toinen nautti venäläisestä korkeakulttuurista ja toinen amerikkalasesta talk-show -viihteestä. He päättävät yhdistää nämä keskenään ja syntyy kummallinen soppa.

Kuva: Raisa Kilpeläinen
Kaikki tämä kohellus kuvastaa nykyaikaamme, jossa Putous ja muut palikkaohjelmat ovat parasta viihdettä ja ihmisten uusi Uuno Turhapuro tai Sinuhe egyptiläinen. Teos, jonka kakki tuntevat. Tai ainakin suurin osa. Jos kulttuurinnälkä sammutetaan tällaisella adhd-hömpällä, niin kuinka paljon se antaa?

Koiran sydämen seuraaminen oli paikoin raskasta, mutta luulen sen kuuluvan sisältöä tukevaksi tyylikeinoksi. Se miksi mieskaksikkoa esittää kaksi naista jää mysteeriksi. Miksi kaikkia esityksen miehiä esitti nainen ja ainoaa naista mies? Kulunut huumorikeino vai harkittu valinta tehdä suuri kliseiden sairastuttama teos? Mikäli näin, irvailu vallitsevalle viihdeformaatille osuu maaliinsa.

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan: raivostuttavien Ekin ja Reiskan takana on kaksi mainiota komediennea, Niina Hosiasluoma ja Minna Kivelä. Koominen ajoitus toimi ja he toteuttavat työryhmän kirjoittamat vitsit loistavasti. Tämä lanka osui neulansilmään. Heidän yhteispeliään on myös viihdyttävä seurata. Kunpa heidät ja koko työryhmän voisi nähdä jossakin oikein herkullisesti kirjoitetussa komediassa.

Kuva: Raisa Kilpeläinen
Lassi Alhorinne tekee armoitetun tuplaroolin Kelan työntekijä Raili Laakkosena, sekä kummallisena sekasikiöpersuna Sami Sukunimenä. En ole aiemmin nähnyt Alhorinnettä komediassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Alhorinne tekee vahvaa hahmoa, mutta hillityllä ja miellyttävällä otteella. Kyllähän sen ääneen voi sanoa: hän taitaa näyttelijäntyön. Minä uskoin Railiin.

Railin lisäksi minä uskoin ja uskon Bobikiin, joka tekee mahdollisesti tähänastisen uransa parhaan roolityön Railin lemmikkikoira Bobikina. Hän kysyy yleisöltä itseyden peruskysymyksiä ja välittää vavisuttavasti jokaiselle katsojalle toden ja epätoden välisien raja-aitojen häilyvää kontaktia. Uskon meissä kaikissa asuvan pieni Bobik, jota meidän olisi syytä kuunnella ja juhlia kuin elämää itseään. "Myös sinä olet tärkeä, usko itseesi", hän viestittää pienillä silmillään. Se on Bobikin viesti.

Teatterin tekeminen voi myös olla hauskaa. Hanna Kirjavainen ohjasi esityksen, joka on selvästi toteutettu ja valmistettu rennolla ja iloisella otteella. Mikäli esityksen hajanainen leikkaa-liimaa -rakenne, kliseet ja muut olivat tarkkaan harkittuja, esitys onnistui tuomaan salakavalasti peilin nykykulttuurimme eteen. Kaipaan tosin kaiholla aikaa, jolloin ei tehty ryhmälähtöisiä käsikirjoituksia. Yleensä se on suuri kompastuskivi niin harrastaja- kuin ammattilaispiireissä.

Koiran sydän onnistuu käsikirjoituksestaan (tai sen puutteesta) huolimatta irvailemaan hyväntahtoisesti kohelluksen keinoin hyvinkin monelle asialle johon se ottaa kantaa. Oli kyseessä sitten politiikka, huumori, kulttuuri tai jopa taiteilijuus, itseironiaa ei puutu ja niin on hyvä.

Kuva: Raisa Kilpeläinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti