Mannerheim ja Heiskasen suudelma

Kuva: Tapio Vanhatalo

Viime vuoden lopulla minulla oli suorastaan kaksijakoinen mielikuva Helsingin Kaupunginteatterin näytelmästä Mannerheim ja saksalainen suudelma. Puitteet ovat kunnossa: Afrikka-asiantuntija ja kirjailija Juha Vakkurin teksti ja Kari Heiskasen ohjaus. Pääosassa nähdään Asko Sarkola, jota muutama vuosi sitten kaavailtiin jopa näyttelemään roolia (jo kuopatussa) elokuvassa Hitlerin vierailu.

Produktiossa eniten häiritsee sen nimi. Mannerheim ja saksalainen suudelma. Se on mauton, saippuaoopperamainen ja suorastaan oksettava nimi näin hienolle esitykselle. Myönnettäköön, että toinen puolisko ei lähtenyt kaivattuun lentoon (se tuntui alkaneen väärillä jengoilla), mutta se ei tarkoita etteikö suurnäytelmä Carl G.E. Mannerheimista olisi kokonaisuudessaan hieno teos.

Heiskanen on luonut visuaalisesti näyttävän ja helposti seurattavan näytelmän erittäin haasteellisista lähtökohdista: paljon henkilöhahmoja, laaja aikaskaala, paljon historiallisesti merkityksellisiä tapahtumia ja erittäin paljon puhetta. Videoprojisoinnit ovat esityksessä paikallaan - ja erittäin hyvällä maulla käytetyt.

Kuva: Tapio Vanhatalo

En keksi Mannerheimin rooliin parempaa vaihtoehtoa kuin Sarkola - hän tuo rooliin tarvittavaa jykevyyttä ja arvokkuutta, mutta myös henkilöhahmolle sopivaa huumoria.

Vakkurin alkuperäisteos on varsin kiinnostava. Minut yllätti sen pitkä aikajänne: itsenäisyyden ensiaskeleet vuonna 1918, sekä reilu 20 vuotta myöhemmin toisen maailmansodan aikoihin 1941. Ennen väliaikaa käsiteltiin nauliinnuttavan jännittävä osuus vuodesta 1918 ja sen jälkeen 1941.

Ensin Mannerheim johtaa valkoisten armeijaa punaisia vastaan verisessä sisällissodassa, myöhemmin tasapainottelee Adolf Hitlerin natsi-Saksan ja Josif Stalinin Neuvostoliiton välillä yrittäen saada Suomen säilymään ravittuna ja itsenäisenä.

Parhaat historialliset näytelmät saavat aikaan sen, että aiheeseen haluaa tutustua myös syvemmin esityksen jälkeen. Suomi oli poikkeuksellisen hankalassa tilanteessa kumpanakin ajankohtana, eikä yksiselitteisiä ratkaisuja ollut. Oliko Mannerheim Hitlerin narttu? Ei todellakaan.

Mikä tekee Mannerheimista niin kiinnostavan persoonan vielä yli 150 vuotta hänen syntymänsä jälkeen? Professori Henrik Meinander kirjoittaa käsiohjelmassa julkaistussa tekstissä osuvasti: "Kuollessaan 1951 hän oli ehtinyt kokea keisarikuntien romahdukset, pari tuhoisaa maailmansotaa, kommunismin ja fasismin veriset rikokset ihmiskuntaa kohtaan, autojen, lentokoneiden ja atomipommin läpimurron."

Mannerheim ja saksalainen suudelma on näytelmä valinnoista, historiasta ja sen tulkinnasta. Parasta, jota näytelmä voi katsojassa saada aikaan on päätelmä, että mikään ei ole mustavalkoista.

Pieni Mannerneito / Kuva: Tapio Vanhatalo