Juha Muje, mies onnellisten tähtien alla

Docendo, 2017

Näyttelijä Juha Muje on yksi kotimaisen teatterimaailman suurimpia legendoja. Hän on yksi Turun seitsemästä veljeksestä. Hän on ollut Turun ja Helsingin Kaupunginteatterin, sekä Kansallisteatterin vakituista kalustoa vuosikymmeniä. Hän taitaa komedian kuin omat taskunsa - ja kuten tiedämme, loistavat koomikot tekevät usein upeita rooleja myös vakavissa draamoissa.

Muje on esiintynyt klassikoissa aina Rikhard III:sta Kauppamatkustajan kuolemaan. Docendon kustantama Juha Muje: Näyttämöllä ja kulisseissa tarjoaa tarkan henkilökuvan ja puheenvuoron merkittävän näyttelijän tähänastisesta urasta.

Juha Heiskanen on tehnyt suuren työn saadessaan kaikki nämä tarinat ja puheenvuorot yksien kansien väliin. Muje on tarinankertoja vailla vertaa, eikä hauskoilta tarinoilta ja kiinnostavilta knopeilta vältytä tälläkään kertaa.

Mujeella on paljon tarinoita kollegoistaan ja ystävistään. Muiden muassa Esko Salminen ja Vesa-Matti Loiri saavat osansa. Muje arvioi Pirkko Saision tarkkoja käsikirjoituksia, kuten myös edesmennyttä ohjaajamestari Kalle Holmbergia.

Näyttelijän tarinoita olisi mielellään lukenut enemmänkin - niin kiehtova maailma sermin takana on. Tai tietysti kyse on näkökulmasta ja tarkoista silmistä. Harva saa yhtä paljon tapahtumista myöskään irti kuin tarkkasilmäinen Juha Muje. Tulee tunne, että Muje jos joku on syntynyt onnellisten tähtien alla. Kaikki on mennyt oikein.

Homo! / Kuva: Laura Malmivaara

Itse olen nähnyt Mujeen useasti näyttämöllä. Vain tosin Kansallisteatterin näytelmissä. Nämä näytelmät ovat olleet Kulkurin laulut - Tauno Palo 100 vuotta, Kuka kukin on, Idiootti, Homo! ja Patriarkka.

Moni sanoo teatterin vahvuudeksi sen hetkellisyyttä. Minusta se kuitenkin on suuri heikkous. Sellaiset upeat esitykset ovat näkemättä, eikä niihin voi koskaan palata. Reko Lundanin ohjaama Kuningas Lear, Holmbergin Rikhard III, Henrik IV tai Tartuffe... On itseasiassa suuri yllätys, kuinka suuressa roolissa Holmberg oli Mujeen teatteriuralla ja elämässä. He tekivät ja kokivat yhdessä paljon.

Heiskasen teos on myös hienosti kuvitettu. Jouni Harala on kuvannut Mujetta jokaisen luvun alkuun erikseen. Tämän lisäksi teoksessa on useita esityskuvia, joista saa edes välähdyksen menneeseen.

Patriarkka / Kuva: Stefan Bremer

Pienenä knoppina voin vielä kertoa kirjan julkistustilaisuudesta. Se oli täynnä Mujeen ystäviä, sekä kollegoita. Istuin (täysin sattumalta) samassa pöydässä Jukka-Pekka Palon kanssa. Esko Salminen istui lavan edessä ja kävi toisinaan näkyvää dialogia juhlakalun kanssa. Sain Salmiselta myös hyviä vinkkejä Shakespeareen liittyen - josta ehkä lisää tuonempana.

Juha Heiskanen
Juha Muje: Näyttämöllä ja kulisseissa
200 sivua. Docendo 2017.

Ainutlaatuinen katsaus Helsingin ja koko Suomen historiaan

Otava, 2017

Historian nälkäisille on luotu kerrassaan mainio teos. Jörn Donner aloitti 1990-luvulla keräämään materiaalia teokseen, josta olisi tuleva Helsingin kaupungin kollektiivinen päiväkirja. Tuotteliaana miehenä projekti venyi ja lopulta väistyi muiden projektien tieltä kokonaan, mutta mittava lähdemateriaali jäi jäljelle.

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Samu Nyström kiinnostui myös projektista, jolloin Nyström lyöttäytyi Donnerin kanssa yhteen. Syntyi kirja "Merkillinen on maailman meno" - Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918 (Otava).

Inspiraationsa kirja on saanut saksalaisen Walter Kempowskin vastaavanlaisesta päiväkirjasta, joka käsittelee Saksaa toisen maailmansodan aikana. Donnerin ja Nyströmin teos koostuu samaten tavallisten helsinkiläisten ihmisten päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä ja jopa lehtiuutisista.

"Merkillinen on nyt maailman meno" piirtää kiinnostavan ja vavisuttavan kuvan Suomen pääkaupungista muutosten ja levottomuuksien aikana.

Teos etenee kronologisesti marraskuusta 1917 joulukuuhun 1918. Itsenäisen Suomen alkuaskeleet 100 vuotta sitten. Ihmiset eivät tiedä mitä seuraavana päivänä tapahtuu. "Huomenna nähdään, jos saamme elää" kirjoitti 18-vuotias Kirsti Teräsvuori päiväkirjaansa 30.12.1917.

Kuva: Arto Wiikari

Mukaan on mahtunut myös julkisuuden henkilöiden ja poliitikkojen kirjeitä ja merkintöjä. Esimerkiksi L. Onerva kiitti tätiään vuolaasti lähettämästään kahvipaketista. "Sydämeliset kiitokset tädin lähettämästä kahvipaketista! Sellaista ei täällä saa ollenkaan ja oli se erinomaisen tervetullutta virkistysainaetta työn lomaan. Ettei täti nyt vain liiallisessa hyväsydämisyydessään kaventanut liiaksi omia tarpeitaan! Täältä Helsingistä ei saa juuri mitään, ei etenkään mitään ravinnon puolta, jota voisin tuoda edes tuliaisiksi sinne tullessani."

Kirja tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman tavallisten helsinkiläisten elämään. Historian ihmisten ilot ja surut välittyvät koskettavalla tavalla lukijan eteen nyt 2010-luvulla. "Joulu on melkein täällä, mutta ruoan suhteen siitä tulee huonoin milloinkaan kokemani." Näin kirjoittaa Oskar Alexander Snellman päiväkirjaansa jouluaattona 1918, lähes 100 vuotta sitten.

"Merkillinen on nyt maailman meno" antaa äänen niin punaisille kuin valkoisille, mielestäni hyvin tasapuolisesti ja kiihkottomasti. Nyströmin ja Donnerin teos jää tärkeäksi teokseksi historiasta kiinnostuneille ja sitä tutkiville suomalaisille. Toivottavasti teos saisi käännöksen myös englanniksi jonakin päivänä - niin ainutlaatuinen katsaus se on, ei vaan Helsingin, vaan koko Suomen historiaan.

Jörn Donner ja Samu Nyström
"Merkillinen on nyt maailman meno" - Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918
350 sivua. Otava 2017.

Depressiopäiväkirjat kertoo miltä masennus tuntuu

Twitter on kummallinen paikka. En ole koskaan päässyt siihen kunnolla sisään - olen enemmän vanhanaikaisen Facebookin miehiä, vaikka olenkin löytänyt vihdoin Instagramin tarinatoiminnon verrattoman maailman. Twitterissä on monta julkkiksen asemaan noussutta persoonaa ja Anni Saastamoinen (Saastis) on heistä yksi.

Hän on hauska, hieman Levykauppa Äxän tyylinen naisoletettu henkilö. Tämän Twitter-sirkutuksen takaa paljastuu kuitenkin vakavasta masennuksesta kärsivä nuori. Depressiopäiväkirjat (Kosmos) kuvaa taistelua arkea ja masennusta vastaan. (Saastamoinen lyttäisi varmasti termin, kuten todennäköisesti koko tekstini.)

Saastamoisen lähtökohdat ovat hyvät ja ulospäin kaikki on kunnossa - valitettavasti kuitenkin raastava ja näkymätön sairaus tekee elämästä helvettiä. Lähipiirissäni on kymmeniä masennuksesta kärsiviä nuoria (se tuntuu olevan nykyajan kansantauti numero yksi), joten aihe ei ole minulle tuntematon.

Depressiopäiväkirjojen tärkein tehtävä on poistaa negatiivista stigmaa, sekä kuvata lukijalle miltä se tuntuu. Miltä masennus tuntuu, mitä se kehossa aiheuttaa. Se on kirjan ehdottomasti paras anti. Pidin myös tavasta jolla kirja on rakennettu: askel askeleelta, aihe aiheelta, terävä huomio huomiolta. Terävää analysointia olikin paljon.

Kuva: Miikka Pirinen

Silmääni kävi kuitenkin kirjailijan kirjoitustyyli, joka oli rentoa, mutta toisinaan liiallisen capslockin kyllästämää. Saastamoinen osaa kirjoittaa. Hänessä on sitä jotakin kirjoittajana. Sanoilla kikkailu ja rikas kielellinen ilmaisu ovat hänelle ominaisia, toisin kuin esimerkiksi sitä kovasti yrittävälle Katja Ketulle.

Eniten minua henkilökohtaisesti kuitenkin häiritsi sukupolvelleni ominainen, nenäkäs ironisuus. Saatanan saatana, siellä se taas on. Ironia on parhaimmillaan nerokasta, mutta vain pieninä annoksina. Liika ironia menee helposti yli, eikä toimi enää tehokeinona. Siitä syystä topakka teksti ja lyhyt kirja tuntui paikoin hyvinkin raskaalta.

Liiallinen ironia toimii paremmin sitten taas livenä, mutta ei tekstinä. Kaikesta huolimatta odotan innolla mikäli Saastamoinen kirjoittaa lisää. Depressiopäiväkirjat osoittaa näppäimistön olevan hallussa - ja mikä tärkeintä, ajatuksen joka todella kulkee.

Mikäli masennus kiinnostaa aiheena, suosittelen tässä samalla yhtä kaikkien aikojen suosikkikirjaani. Neil Hardwickin Hullun lailla kuvaa ohjaaja-käsikirjoittajan omaa masennusta.

Anni Saastamoinen
Depressiopäiväkirjat
157 sivua. Kosmos 2017.

Tippukivitapaus on loistavaa lastenteatteria

Kuva: Tanja Ahola

Loistokasta uutta vuotta blogini lukijoille! Kuten olette ehkä huomanneet, olen pitänyt hieman lomaa (pyh, kiireitä, kiireitä ja kiireitä), mutta aktivoidun jälleen. Kävin vuoden lopussa katsomassa Kansallisteatterissa ylistystä niittäneen lasten musikaalinäytelmän Tippukivitapaus.

Osa teistä ehkä tietää, etten ole suuri lastenteatterin ystävä. Tämä johtuu osin tietysti iästäni, mutta myös siitä että näyttelijävuosinani olen paukuttanut tarpeeksi lastenteatteria näyttämöllä. Parhaimmillaan ne kuitenkin tarjoavat jotakin myös aikuisille. Kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterilla jopa kahdesti Laura Ruohosen Yökyöpelit.

Yökyöpeleissä nähtiin pääösassa hyvin pitkälle sama casting kuin tässä Kansallisteatterinkin näytelmässä. Se on hienoa, sillä tarinoiden hahmot ovat samat. Tippukivitapaus on käsittääkseni jatkoa Yökyöpeleille.

Kuva: Tanja Ahola

Koko näytelmä alkaa sillä, että näyttelijä lentää koko suuren näyttämön yleisön yli. Nyt on jo suuren maailman meninkiä! On sitäpaitsi hienoa, että suurella näyttämöllä nähdään lastennäytelmä. Se on tärkeä satsaus tulevaisuuden teatterikävijöihin. Lapsia pitää kouluttaa tähän jo varhain.

Ruohonen on onnistunut luomaan värikkäitä ja moninaisia hahmoja. Mummeli Päätäi Väätäinen on suorastaan lumoava, josta tietysti suuri kiitos kuuluu upealle dame Seela Sellalle. Kun Sella astuu yksin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, hänen karismansa täyttää koko salin. Hän ottaa aivan ihanasti kontaktia yleisön lapsiin.

Papu Seija Soijana nähdään Vuokko Hovatta ja hänen aisaparinaan ja rakastettunaan Hujoppina Jani Karvinen. Lapset olivat riemuissaan. Musikaalinumerot olivat erittäin toimivat - ja mikä hienoa, suurimmat fanit voivat ostaa cd:n, jossa kaikki laulut on kuultavina. Tämä on yksi asia, jonka toivon Suomessa saavan suuremman jalansijan. Soundtrackit ovat hieno muisto ja mahdollisuus tehdä lauluista ikuisia. Piti sanoa on sympaattinen, jonka kuka tahansa voi joskus ihastukselleen laulaa - kokeilenpa sitä seuraavalla kerralla!

Antti Mattilan kekseliäs lavastus toimii yhtä hienosti kuin Erika Kallasmaan loistelias puvustus. Tämä on, jollei täydellistä, niin loistavaa lastenteatteria. Kun oma huomioni välillä herpaantui esityksestä, oli suuri ilo seurata lasten reaktioita. Visuaalinen ilottelu, jota lapsellisten ja lastenmielisten ei kannata jättää kokematta.

Come to daddy / Kuva: Tanja Ahola