perjantai 15. syyskuuta 2017

Kangastus 38 -kilpailu

Suomen Kansallisteatterissa nähdään parhaillaan Kjell Westön historialliseen romaaniin pohjautuva näytelmä Kangastus 38.

Sen ja Suomen juhlavuoden kunniaksi Kulttuurishokki kysyy lukijoiltaan muistettavaa näytelmää Kansallisteatterissa. Mikä Kansallisteatterissa nähty näytelmä on tehnyt suurimman vaikutuksen?

Parhaat vastaukset julkaistaan tämän postauksen päivitettyyn versioon, kun kilpailuaika on päättynyt.
Palkinnoksi voittajalle on luvassa Kangastus 38 -kirjan pokkariversio kirjailija Westön signeerauksella. Voittaja tullaan valitsemaan arpamenetelmällä.

Kilpailu päättyy keskiviikkona 20.9.2017. Vastauksia voi jättää tämän blogipostauksen kommenttikenttään tai blogistille itselleen Facebookissa haluamallaan tavalla.

Arvioni Kansallisteatterin näytelmästä voi lukea oheisesta linkistä.
Kangastus 38 / Kuva: Mitro Härkönen

Tervetullut näyttämöversio Westön historiallisesta romaanista

Kuva: Mitro Härkönen
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanutta romaania Kangastus 38 (Otava, 2013) ylistettiin sen ilmestymisvuonna. Ilmestymisensä jälkeen ajankohtaisempana kuin koskaan, Kansallisteatterissa nähdään Kjell Westön romaaniin pohjautuva näytelmä, jonka näyttämösovituksen yhdessä ohjaaja Mikaela Hasánin kanssa on valmistanut Michael Baran.

Näytelmän keskiössä on asianajaja Claes Thune, joka toimii päällisin puolin tarinan kertojana. Tarinan varsinainen päähenkilö on kuitenkin salaperäinen rouva Wiik, jonka Thune palkkaa konttoristiksi asianajotoimistoonsa. Kun viikottain kokoontuva keskiviikkoklubi kokoontuu Thunen tomistolla, Wiik tunnistaa klubin jäsenistä yhden, joka on osana hänen omaa karmivaa menneisyyttään.

Antamatta spoilereita itse tarinasta, voin kertoa Kangastus 38:n kertovan ajasta toisen maailmansodan kynnyksellä palaten hätkähdyttäviin tapahtumiin Suomen itsenäistymisen jälkeen, aikaan kun kansa oli jakaantuneempi kuin koskaan. Eniten tästä kärsivät punaiset vangit ja poliittisesti valkoisten kanssa erimieliset yksilöt.

Mikaela Hasánin ohjaus on kompakti, mutta hieman tasapaksu. Lähes kolmetuntinen näytelmä ei jaksa pitää otteessaan tarinan mukaansatempaavuudesta huolimatta. Silti dialogi toimii mainiosti, näyttelijät tekevät loistavaa työtä ja esitys on kaiken kaikkiaan hyvä.

Kuva: Mitro Härkönen
Taustalla nähtävät videoprojisoinnit tukevat näytelmää, varastamatta huomiota tai ärsyttämättä katsojan silmää - ne tuovat historiallisen Helsingin käsinkosketeltavaksi kiinnostavan lavastuksen ja varmaotteisen puvustuksen kanssa.

Rouva Wiikinä nähdään kolme vahvaa naista: Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin. Jokainen tuo Wiikin roolin jotakin itsestään - roolihenkilöstä maalattu kuva rakennetaan mosaiikkimaisesti ja yhteispeli toimii päällisin puolin mainiosti. Tietty tarkkuus suorituksista vielä puuttuu (Kangastus 38 sai ensi-iltansa vasta viikko sitten), mutta se tulee esityksiä toistamalla korjattua.

Kilttinä ja sympaattisena asianajaja Thunena nähdään loistava Timo Tuominen. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli pakottava tarve nähdä Tuominen Kauppamatkustajan kuolemassa Willy Lomanin roolissa. Rooli olisi erilainen mitä häneltä on totuttu näkemään, ja uskoisin hänen saavan siitä paljon uutta irti. Tästä yhtälöstä voisi tulla jotakin häkellyttävän hienoa. Ping Mika Myllyaho.

Kristo Salminen tekee sen mitä Kristo Salmiselta odottaa - ei häntä helposti saa edes keksinkertaiseksi, niin loistavasta näyttelijästä on kysymys. Paikoin hänen juutalaisrunoilija Joachim Jaryn rooliinsa olisi toivonut hieman enemmän heittäytymistä, mutta silti Salmisen varma ja herkkä tulkinta koskettaa katsojaa.

Kaiken kaikkiaan Kangastus 38 on hieno valinta juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea - ei ilmeinen, vaan uskalias ja tervetullut.

Tämän kirjoituksen myötä olen myös aloittanut Kangastus 38 -aiheisen kilpailun, josta voi voittaa Kangastus 38 -pokkarin Kjell Westön signeerauksella. Kilpailuun pääset tästä linkistä.
Kuva: Mitro Härkönen

Maan koivussa kulkevi tähtösen tie

Olen innostunut aina kun mestarillinen Pirkko Saisio tekee jotakin uutta. Saision edelliset kirjalliset teokset Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ja Spuuki Spaidermän ja raju nonna (Siltala, 2017) ovat suorastaan loistavia. Hänen edellinen näytelmänsä Kansallisteatterissa Slava! Kunnia. jäi pari vuotta sitten näkemättä.
Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin uusin saisio, kantaesitys Koivu ja tähti on eräänlainen jatko-osa Zachris Topeliuksen samannimiselle sadulle. Saision näytelmässä seurataan sisarusten, Kristofferin ja Hagarin, eloa. Läpikäydään niin menneisyys, nykyisyys kuin tulevaisuus. Kaiken keskiössä on suomalaisuuden peruspilarit: mökki ja metsä.

Ensimmäisellä puoliskolla nähdään Kristofferin ja Hagarin menneisyyttä, lapsuutta. Tämän lisäksi seikkaillaan nykyisyydessä, jossa iso joukko ystäviä saapuu viettämään aikaa heidän mökilleen metsän siimekseen. Väliajan jälkeen nykyisyyttä jatketaan tulevaisuudella ja eräänlaisella dystopiakuvauksella.

Joku uutismedia teki jutun siitä, kuinka Saisio irvailee esityksellä kulttuuripiireille. Sitä en Koivussa ja tähdessä juuri nähnyt, vaikka toiveikkaana sitä odotinkin. Se näkyi pikemmin alaviitteenä yhden tai kahden rasittavan henkilöhahmon muodossa, mutta ei muuten. Pääasiassa näin näytelmän esittävän omanlaistaan versiota suomalaisuudesta.

Kuva: Stefan Bremer
Tyylilaji ei vaan valitettavasti purrut minuun. Saisio on erinomainen dialogeissa - parhaimmillaan Koivu ja tähti ylsikin terävään, hauskaan ja kriittiseen pohdiskeluun, mutta kokonaisuus ei kantanut parhaalla mahdollisella tavalla. Johtuuko se ohjaaja Laura Jäntin tulkinnasta, sitä en tiedä.

Paikoin Koivu ja tähti muistutti muutaman vuoden takaisia näytelmiä Maaseudun tulevaisuus ja Luolasto, ollen tosin vähemmän happoinen ja huomattavasti selkeämpi kokonaisuus kuin Maaseudun tulevaisuus ja kiinnostavampi tapaus kuin Luolasto.

Näyttelijöistä parhaimmillaan ovat Tiina Weckström (Hagar), Katariina Kaitue (Lillemor) ja Riku Nieminen (melkein kaikki muut), jotka tekevät timanttiset roolityöt. Sonja Salminen on mainio Lee ja Elsa Saisio on mainio Ann-Lee. Lee ja Ann-Lee, molemmat kummastelevat suomalaisuutta hieman vieraista näkökulmistaan.

Lavastus onnistui luomaan tuoreen ja modernin näkökulman metsään (jota ei pääse pakoon edes teatterissa), ollen kaikin puolin tyylikäs kokonaisuus. Myös puvusto oli tehnyt hienon työn, joka kaikkiaan tuki perinteisyydellään kokonaisuuden magiaa.

Koivu ja tähti onnistuu näyttämään pakolaisongelman pienessä mittakaavassa, kun tavallinen suomalainen porukka joutuu pyytämään apua. Mitä silloin kun oma mökki muuttuu kriisialueeksi ja rajat suljetaan nenän edestä? Paikoin Koivu ja tähti kosketti jotain todellista, mutta lipui lopulta tuonpuoleiseen vailla merkitystä.
Kuva: Stefan Bremer

tiistai 12. syyskuuta 2017

Mikä romaanin kirjoittamisessa on haastavaa, Jussi Huhtala?

Elokuvalehti Episodin toimituspäällikkö Jussi Huhtala on uneksinut omasta kirjasta jo pitkään. Vuonna 2015 Huhtala julkaisi Book on Demandin kautta lastenkirjan Paarmamies. Tänä syksynä Atena päätti kustantaa hänen virallisen esikoisteoksensa, Ukkosenjohdattimen.

Vaikka Huhtala kirjoittaa työkseen, kirjan polku kirjakauppojen hyllylle ei ollut helppo - voiko se koskaan olla? Oheinen haastattelu on käyty Huhtalan kirjajulkkareissa. Haastattelun alku valitettavasti uupuu, koska unohdin painaa rec:iä. Oleellinen välittyy kuitenkin mainiosti.

Jussi Huhtala
Kuva: Riikka Kantinkoski
Mitä opit Oriveden opistolta?
Sieltä olen oppinut todella paljon. Kävin siellä aluksi verkkokursseja 10 vuotta sitten, jonka jälkeen kävin monella kesäkurssilla. Se on paikka missä olen oppinut paljon ja pitänyt yllä luovaa kirjoittamistani. Vuonna 2010 ja 2011 järjestettiin Kohti mestaruutta -kurssi ja siellä opin tietysti todella paljon. Siellä Ukkosenjohdattimen käsikirjoitus muotoutui aika lopulliseksi, mutta silti tarvittiin vielä viisi vuotta ennen kuin se oli lopullisesti valmis.

Kerro Kohti mestaruutta -kurssista ja mitä sen jälkeen tapahtui.
Ehtona kurssille pääsylle oli se, että pitää olla olemassa valmis käsikirjoitus. Siellä oli 12 osallistujaa ja heti ensimmäisellä tapaamisella kuulin, että kolme tai neljä meistä tulee saamaan kustannussopimuksen edellisten vuosien perusteella. Pääsin siis askeleen eteenpäin vuonna 2010.
Vuonna 2011 lähetin seuraavan version kustantajalle ja ajattelin olevani aika lähellä, mutta silloinkaan kukaan ei halunnut julkaista sitä. Kului viisi vuotta, tein lastenkirjan ja kaikkea muuta. Ukkosenjohdatin jäi taustalle, mutta ajattelin että haluan kaivaa sen esiin vielä kerran. En halunnut päästää siitä irti. Kävin käsikirjoituksen läpi kolmannen kerran, lähetin sen joka paikkaan. Ajattelin, että sitten luovutan. Kustannussopimus tuli kuitenkin todella nopeasti, siihen meni vain pari viikkoa.

Eroaako luova kirjoittaminen toimittajan työstä?
Onhan se sillä tavalla samanlaista, että pitää saada tietty määrä tekstiä tiettyyn deadlineen mennessä. Kyllä lehtijuttujen tekeminen ja toimittajan työkin on todella luovaa, että siinä mielessä se muistuttaa sitä hyvin paljon. Totta kai on hirveästi apua, että on kirjo
ttanut myös ammatikseen.

Ukkosenjohdatinta on kutsuttu jossakin arvostelussa jo miesproosaksi, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Teoksesi kertoo 40-vuotiaasta Eerosta, joka on elämässään eräänlaisessa risteyskohdassa. Hän on sinkku, tympääntynyt työhönsä ja yksinäinen. Kuinka Eero syntyi?
Ukkosenjohdatin (Atena, 2017)
Se syntyi omista kokemuksistani, kun olin itse todella ahdistunut omassa toimistotyössäni ja kaipasin elämääni muutosta. Siinä mielessä Eero muistuttaa itseäni. Totta kai Eeron hahmo on hirveän paljon nörtimpi kuin minä, monin tavoin introvertimpi tyyppi mitä minä olen. Tässä kirjassa olevat toimistojutut perustuvat hyvin paljon omiin työelämäkokemuksiini ahdistavista konsulteista, tylsistä projekteista ja palavereista, sekä pöljistä työkavereista... Toinen asia mitä halusin kirjaan oli lapsuusmuistot. Halusin tehdä kirjan, mikä hyppii kahdella aikatasolla ja siksi siinä on lapsuuskokemuksia mukana - mutta epäsuorasti. Halusin käyttää ne eräänlaisen tehosekoittimen läpi. Täytyy muistaa, että kaikki ovat romaanihahmoja, eikä ketään ole kirjoitettu kirjaan suoraan.

Kirja vilisee elokuvia ja se on myös rytmiltään elokuvamainen. Oliko se tarkoitus vai onko se tuhansien nähtyjen elokuvien tulosta?
Tuo on ihan mielenkiintoinen pointti. Minulla on ollut tässä yksi käsikirjoitusopas. Useita käsikirjoitusoppaita kirjoittanut Syd Field käyttää oppia, että leffakäsikirjoitus menee aina saman kaavan mukaan: siinä on aina alku, keskikohta ja loppu. Siinä on aina tietyt juonenkäänteet tietyissä paikoissa. Perusrakenteen alku kestää 20 minuuttia, keskikohta 40 minuuttia ja loppu 20 minuuttia. Tutkiskelin sitä ja ajattelin käyttää sitä apuna. Näin olen saanut siihen sellaisen helpon Aristoteleen runousopin kaavan, jossa on selkeästi alku, keskikohta ja loppu.

Tuliko huumori vaivatta?
Luulen, että huumori oli helppoa ja varsinainen kokonaistarina vaikeampi. Huumorijutut ovat tavallaan kertyneet vuosien varrella. Halusin, että se on hauska. Olen aina ajatellut, että yleensä romaanit ovat kuolemanvakavia - maailma on täynnä vakavia romaaneja ja vakavaa taidetta, enkä halunnut tehdä kuolemanvakavaa kirjaa, vaan että siinä olisi myös huumoria mukana. En kuitenkaan halunnut tehdä huumorikirjaakaan, vaan että siinä olisi mukana myös vakava puoli. Halusin siinä olevan molempia. Aika helposti sellainen huumori tulee, vitsikkään dialogin keksiminen ja pyöritteleminen on itsellekin kivaa.

Mikä oli haastavaa?
On joskus kiva kirjoittaa pientä, vaikka sivun dialogipätkää, mutta kokonaisuuden kirjoittaminen on vaikeaa. Vaikka niin, että lupaa kirjoittaa kokonaisen luvun viikon aikana ja että saa itsestään irti sen, että pystyy joka päivä tekemään vaikka pari sivua. Pitää asettaa itselleen aikataulut ja pysyä niissä. Pikkupätkät onnistuvat ja aina voi tehdä muistiinpanoja kun tulee ideoita mieleen, ne ovat hauskoja. Mutta sitten kun pitää istua alas ja liittää ne osaksi romaania, osaksi kokonaisuutta...

Mitä kirjallisuus sinulle merkitsee?
Huhtala ja Ben Kalland Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla
Taiteiden yönä 2017
Se on merkinnyt paljon. Opin nuorena lukemaan ja olen aina lukenut kaiken minkä olen saanut käsiini, sarjakuvista korkeakirjallisuuteen. Kun olin pieni '70-luvulla niin silloinhan sarjakuvien lukeminen oli vahingollista. Nykyään sanotaan, että Aku Ankan lukeminen on hyödyllistä kun siinä on niin hyvää kieltä, mutta kun minä kävin koulua niin äidinkielen opettajat sanoivat, että Aku Ankan lukeminen on haitallista. Vähän sama asia kun nykyaikana puhutaan, että tekstarit ja somettaminen rapauttaa teini-ikäisten ja nuorten mielet, niin silloin sarjakuvat oli sama juttu. Olen aina lukenut kaikenlaista tekstiä, sekä Dostojevskiä että Aku Ankkaa ja kaikkea siltä väliltä.

Arvotatko Dostojevskiä tai Aku Ankkaa keskenään, vai haluatko edes?
En oikeastaan, jokaisella on oma paikkansa. En haluaisi tavallaan nyrpistää nenääni ettei joku olisi taidetta, en haluaisi erottaa korkeakulttuuria ja sitä mitä sanotaan viihteeksi. Tykkään itse paljon Hollywood-elokuvista ja minusta parhaat niistä ovat taidetta, kun taas jotkut ajattelevat että ne ovat pelkkää paskaa. En haluaisi arvottaa asioita tuolla tavalla.

Oletko suunnittelemassa jo seuraavaa romaania?
Kyllä sellainen on suunnitteilla. Suunnitteleminen on aina kivaa, pitäisi vaan kirjoittaa. Minulla on jo muutaman sivun synopsis seuraavasta romaanista ja tarkoitus olisi, että se valmistuisi vähän nopeammin kuin esikoisromaanini, joka kesti kaikkiaan kymmenen vuotta. Eräs opettajani Orivedeltä sanoi onnitellessaan, että rupea nyt jo kirjoittamaan uutta ennen kuin ensimmäinen ilmestyy ja saat tietää sen vastaanotosta. Se oli mielestäni hyvä neuvo ja olen jo aloittanutkin. Toivotaan, että parin vuoden päästä tulee valmista.