 |
| Kuva: Mari Kaakkola |
Mitä sitten on hyvä taide? Nähtiinkö sitä Ilves-teatterilla Käpylässä? Sanoisin niin.
Pian tosin huomasin Shakespearen olevan vain innoituksena Leichnerille ja työryhmälle: Neon Macbeth koostuu hyvin paljosta muuta. Esityksen prologi nähdään ulkona, jossain Käpylän vuorelta. Se ikäänkuin varoittaa yleisöä ettei esitys ole todennäköisesti sitä mitä olet odottanut. Mukana myös kuninkaallinen käyrätorvi.
Myöhemmin saliin astuessa nähdään kahtia jaettu katsomo, jonka keskellä on koko näyttämön halkaiseva turvekasa. Tämä on selvä lainaus Kenneth Branaghin ja Alex Kingstonin näyttämöversioinnista vuodelta 2013, jolloin Macbeth esitettiin manchesterilaisessa kirkossa.
Revittelevässä esityksessä kontakti oli heti läsnä - näyttelijät tuijottivat toisiaan ja yleisöään herkeämättä. Katsekontakti on helppo rikkoa, sen ylläpitäminen on haastavaa ja suomalaiselle jotenkin kiusaannuttavaa. Luultavasti teatteritaustani vuoksi pystyin kevyesti haastamaan näyttelijän katsekontaktin kanssa. Kun hetki tuli, en keskittynyt mihinkään muuhun kuin näyttelijöiden silmiin ja he minun. Käänsin pääni vasta kun näyttelijän oli lopetettava ja jatkettava kohtausta - eli useiden minuuttien kuluttua. Se on pitkä aika. Silmänräpäyksessä ehtii jopa rakastua.
 |
| Kuva: Mari Kaakkola |
Leichner oli päättänyt käyttää esityksessä videota, jonka käyttötarkoitus ei heti minulle auennut. Esityksen ironisessa esitystyylissäkään ei sinänsä ollut mitään uutta. Nykyään jopa tuntuu siltä, että tämä ns. "repaleinen tyyli" on ainoa asia mitä nuoret teatterintekijät osaavat. Neon Macbethissä se ei kuitenkaan häirinnyt, eikä tuntunut päälleliimatulta, koska se sopi esityksen sisältöön.
Väliajan jälkeen yleisöä vietiin. Kolmessa eri ryhmässä yleisö näki kolme erilaista kohtausta. Kohtausten dramaturgia toimii, näki ne missä järjestyksessä tahansa. Olisikin ollut kiinnostava käydä katsomassa esitys toisen kerran ja nähdä mitä uutta A, B ja C -kohtausten järjestyksen vaihdos tuo.
Upeasti ja hyvällä maulla lavastetussa valkoisessa huoneessa nähtiin hieno, tarkka ja koskettava monologi Riikka Koskisen esittämänä. Kohtauksen oli kauniisti kirjottanut Minne Mäki. Kohtaus oli hyvin davidlynchia, kuten myös seuraava metsäkohtaus. Twin Peaksin kaltaisessa metsässä tapahtui paljon ja samalla ei mitään. Jokainen näyttelijä oli räjähdysherkkiä, mikä toi kiinnostavan jännitteen kohtaukseen.
Salikohtauksessa nähtiin kahden vahvan taisto, jossa pohdittiin mm. ihmisyyttä ja valtaa. Nämä kaksi teemaa olivatkin Neon Macbethin keskiössä. Vaikka teemat ja pohdinnat ovatkin vahvoja, katsoja ei silti saa ähkyä. Pituus ei ole ongelma, koska näyttelijät ja katsojat ovat kokoajan vuorovaikutuksessa keskenään: aika menee nopeasti, eikä keskittyminen pääse herpaantumaan.
Roolitus oli pääosin erinomainen. Haluaisin mainita tässä jokaisesta jotakin, mutta olen tehnyt päätöksen etten mainitse montaa näyttelijää. Otan siis vain muutaman.
En ole nähnyt missään ylioppilasteatterissa vastaavaa, kun katsoin Roderick Kabangan roolityöskentelyä. Tässä miehessä lahjakkuus kulminoituu. Hänen karismansa sai aikaan kylmät väreet, ja uskonkin hänen tulevaisuuteensa suomalaisessa teatteri- tai elokuvamaailmassa.
Anna Reini teki hienon roolin. Hänellä on näyttelijänlaatua: roolityöskentely on vähäeleistä, mutta monisävyistä. Juuri sellaista mikä tekee näyttelijästä loistavan.
Otto Henriksson saa valitettavasti hyvin samanlaisia rooleja, vaikka hänellä riittäisi pateja muuhunkin. Hän tekee hienosti kaiken sen minkä tekee. Toivon, että seuraavassa produktiossa hänet nähtäisi vielä haastavammassa roolissa. Markku Harjun Macduff on paras roolityö jonka olen häneltä nähnyt! Mainio!
Kaikin puolin Neon Macbeth on loistava kokonaisuus jota voi suositella. Leichner on valinnut paljon käsiteltäviä asioita esitykseen, toisinaan ehkä hieman liian runsaasti, mutta kokonaisuus pysyy siitä huolimatta kasassa ja jättää katsojalle ajateltavaa. Lynch voisi olla ylpeä.
Neon Macbethin Facebook-tapahtumasivuille pääset tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti