Place I Belong: Pori Jazz lauantai (3/3)

Michael Kiwanuka / Kuva: Tomi Palsa

Kuinka ollakkaan: viimeisenä päivänä aurinko suorastaan lempii kuuntelemaan saapuneita. Ihmiset ovat saapuneet aikaisemmin kuin edeltävinä päivinä, sillä kevyttä tungosta riittää jo parkkipaikalta lähtien. Tänään onkin poikkeuksellisen kova line-up.

Kolmas päivä tuo tullessaan jotakin, mitä en koskaan odottanut. Päivä oli kaikessa suhteessa poikkeuksellinen. Ensimmäinen näkemäni artisti oli suoranainen ihme: brittiläinen Michael Kiwanuka. Tiesin Kiwanukasta aiemmin vain sen, että hesari oli nostanut hänen edellisen Pori Jazz -esiintymisensä vuodelta 2013 parhaimmaksi tapaukseksi koko festivaaleilla.

Michael Kiwanuka / Kuva: Tomi Palsa

Istahdin sopivan etäisyyden päähän lavasta ja jäin odottamaan. Hirveä määrä ihmisiä jo tähän aikaan - oikeastaan koko Päälavan edusta näyttäisi olevan täynnä. Kun musiikki alkoi, ei ollut epäilystäkään miksi. Tallustin Jungle Recordsin teltalle ja ostin Kiwanukan uusimman albumin, Love & Hate -vinyylin, ensimmäisen kappaleen aikana. En ole koskaan kokenut vastaavaa musiikin vyörytystä. Näin Jazzien jälkeen olen hankkinut hyllyyni myös debyyttialbumi Home Againin.

Tässä miehessä on soulia, rockia, jazzia - kaikkea mitä voi toivoa. Olin suorastaan pakahtua onnesta, kun sain kuulla jotakin näin loistavaa ja yllättävää. Yleisö oli täysin mukana, kuten minäkin. Black Man in a White World oli upea livenä ja suoraan sanottuna en muista muita kappaleita keikalta. Olin niin hämmästynyt esityksen vaikuttavuudesta. On selvää, että kun Kiwanuka nähdään seuraavan kerran Suomessa, myös minä olen paikalla.

Kiwanukan jälkeen odottamani Jethro Tull ei tuntunut enää miltään. Tosin heidät oli myös pistetty pienelle Jokilavalle, joka suorastaan pursusi Jethro Tull-faneja. Ja heitä todella oli paljon. Keikka ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta, valitettavasti. Toki se oli täynnä energiaa, yhtyeen nokkamies Ian Anderson soitti huiluaan ja pomppi (mielestäni on aina siistiä, kun rockbändissä on jokin instrumentti, joka ei aivan siihen kuulu - huilu on yksi niistä, ja kuulostaa mahtavalta).

Jethro Tull / Kuva: Tanu Kallio

Oikeastaan voi olla, että Kiwanukan vuoksi nämä seuraavat - kaikki mahtavia artisteja ja bändejä, sitä ei voi kukaan kiistää - eivät saaneet aikaan tunnereaktiota, joka muina päivinä on ollut selviö. Kävin ostamassa myös mainion Erykah Badun debyyttialbumin vuodelta 1997, Baduizmin, mutta en rakastunut niin vahvasti. Olihan hänen äänensä suorastaan upea ja riikinkukkomainen lavapreesens toimi hienosti.

Erykah Badu / Kuva: Tomi Vastamäki

Badun kiertue juhlistaakin nimenomaan hänen 20 vuotta sitten ilmestynyttä Baduizm-debyyttiään, mikä sinänsä olikin hieno tilaisuus päästä tutustumaan hänen musiikkinsa juuri nyt. Debyytti kun yleensä luo artistille sen pohjan, johon hän alkaa rakentua. Keikan lopuksi Badu huusi ylistyksensä seuraaville, vahvoille naisidoleilleen. Heistä toinen oli Chaka Khan, 10 Grammy-palkinnon voittaja.

Olihan Khanin ääni verraton, mutta muuten en hirveästi innostunut tästä yli 70 miljoonaa albumia myyneen funk-leidin esityksestä. Show sai mielestäni piristysruiskeen vasta, kun Khan otti Erykah Badun kanssaan lavalle kappaleen ajaksi. Badua itketti ja he lauloivat yhdessä. Tämä oli hetki, jonka tiedän jäävän Pori Jazzin historiaan. Tuollaista kohtaamista saa todistaa erittäin harvoin, mutta täällä se on mahdollista. Kaikki on Porissa mahdollista.

Chaka Khan / Kuva: Riikka Vaahtera

Verneri Pohjola esitti Lokkilavalla yhtyeensä Verneri Pohjola Groupin kanssa uunituoreen Pekka-albumin. Pohjola on trumpetteineen ehdottomasti Suomen kovatasoisimpia jazzmuusikkoja. Juuri tällaiset show't tekevät Lokkilavasta niin ihmeellisen ja legendaarisen estradin. Toissa vuonna pääsin kuulemaan samaisella lavalla Jukka Perkoa ja hänen maagista saksofoniaan, ja juuri Pohjolan keikka sai minut muistelemaan tätä hetkeä.

Kaiken kruunasi kuitenkin luonnonvoima. En ollut täysin varma mitä odottaa illan pääesiintyjältä. Grace Jones lunasti kuitenkin jokaisen odotuksen ja enemmän. Tiedän, että Jonesilla on faneja paljon, mutta en koskaan ole päässyt kiinni hänen musiikillisiin ansioihinsa: vaikka muutamia yksittäisiä, ihan hyviä discopop-kappaleita olenkin kuullut, en ole ollut täysin vakuuttunut.

Mutta ensitahdista alkaen Jones näyttää kuka hän on.

Grace Jones / Kuva: Tanu Kallio

Hän on muusikko.
Hän on näyttelijä.
Hän on malli.
Hän on taiteilija.

Grace Jonesin tarjoama show on, kuten Pori Jazz lupasi ennakkotiedotteissaan, jotakin mitä et koskaan unohda. Vaikka se oli yksityiskohdiltaan yhtä tarkkaan harkittu kuin U2-yhtyeen valtavat rakennelmat ja pyörimiset, Jones osasi nauraa kun jokin meni pieleen. Lähes 70-vuotias jumalatar otti asian rennosti ja nauroi jos asuste hajosi tai siirtymät eivät sujuneet odotetulla tavalla.
Intensiteetti pysyi koko pimenevän illan.

Jonesin show oli rohkea, paljas, ennennäkemätön ja - jälleen - puolentoistatunnin hetki, joka tulee jäämään ikuisesti Pori Jazzin historiaan. En ole koskaan nähnyt vastaavaa, enkä tule koskaan näkemään. Jonesin levyjen kuuntelu on edelleen melko turhaa, koska ne eivät välitä minulle sitä mitä hän parhaimmillaan artistina on. Se suuri taiteilijuus ei välity siitä mikä hänen musiikissaan kuuluu. Show on vaan nähtävä.

Ensi vuonna Pori Jazz järjestetään 14.-22.7.2018. Kehoitan kaikkia lukijoita saapumaan paikalle - ette tule pettymään.

Lue myös reportaasini muilta päiviltä:
Pori Jazz: Päivä 1 - torstai
Pori Jazz: Päivä 2 - perjantai

Grace Jones / Kuva: Tomi Palsa

Grace Jones / Kuva: Samuli Pentti