I'm Waiting for the Day: Pori Jazz torstai (1/3)

Kun minulta kysytään vuoteni kohokohtia, Pori Jazz lukeutuu siihen aina kun olen Poriin päässyt. Tänä vuonna 52. Pori Jazz oli minun kolmanteni. Olen aiemmin päässyt festivaaleilla käymään vuosina 2011 ja 2015 - oikeastaan ensimmäiset Jazzit olivat ensimmäiset festarit joilla olen koskaan käynyt. Lienee tarpeetonta sanoa, että myös parhaat tunnelmansa ja tarjontansa puolesta.

Fantastic Negrito / Kuva: Riikka Vaahtera

Ensimmäinen päivä Pori Jazzeilla oli hieno, vaikka kylmyys ja sateinen keli yrittivät saada päivästä otettaan. Lukiessani Pori Jazzin 50-vuotishistoriikkia, siellä on maininta kuinka harvoin tapahtuman aikana on satanut. Jännitin koko viikon Porin kelejä - taasko siellä sataa? Joka kerta kun olen päässyt Jazzeille siellä on satanut. Olenko pahanilmanlintu, jonka on syytä pysyä kaukana koko tapahtumasta, jotta muut saisivat nauttia täysillä? Onneksi seuraavat päivät todistivat muuta, eikä minun tarvitse välttää festivaaleja.

Koska olin mattimyöhäinen majoituksen kanssa (rupesin suunnittelemaan matkaa vain kuukausi ennen), huomasin ettei majoitus ole hirveän helposti järjestettävissä: hotellit kannattaa kuulemma varata vuotta ennen, jotta varmasti saisi huoneen kohtuulliseen hintaan. Pori Jazzin kanssa samaan aikaan järjestetään vuoden poliittinen tapahtuma Suomi Areena samaan aikaan.

Onnekseni sain 50 kilometrin päästä Raumalta mukavan asunnon, jossa kykenin viettämään yöt lyhyillä yöunilla ennen seuraavan päivän rientoja. Raumalta on helppo tie Poriin, joten arkailu yösijan valinnan suhteen sieltä on turhaa.

Kun saavuin festivaalialueelle, totesin tulleeni liian myöhään. Klo 15 aloittanut yhdysvaltalainen Fantastic Negrito kuulosti juuri siltä, että olisi pitänyt saapua aiemmin. Yleensäkin Poriin saapuvat artistit haluavat sanoa jotakin: heidän musiikissaan yhdistyy sanoma ja musiikillinen taito. Kun nämä asiat yhdistyvät, syntyy jotakin mitä arvostan suunnattomasti.

Fantastic Negriton päätettyä settinsä Päälavalla, oli aika suunnata Lokkilavalle. Jazzkitaran virtuoosi Bill Frisell esiintyy Bill Frisell Trio -kokoonpanonsa kanssa, jossa kuullaan bassossa Tony Scherriä ja rummuissa Kenny Wollesenia. Ennen Jazzeja tiedotettiin, että luvassa saattaa olla mitä tahansa: jazzstandardeja, Frisellin vanhaa tai uutta materiaalia, kenties lainakappaleita - mitä tahansa. Yhtye ei suunnittele settiään etukäteen, mikä toi vaarantunteen myös kuulijalle.

Bill Frisell Trio / Kuva: Vessi Hämäläinen

Suunnittelemattomuus näkyi ainakin siinä, että show alkoi himmaillen. Vasta hetken jälkeen Frisellin minimalistin jazztapailu kehkeytyi omaksi maailmakseen Suomen suven hellässä syleilyssä. Vielä tässä vaiheessa sää oli kolea, mutta miellyttävän siedettävä. Oli jälleen ilo huomata, että Bill Frisell Trio houkutteli Lokkilavan edustan täyteen kuulijoita, vaikka olikin melko varhaista.

Katsojakunta oli nuorta ja vanhaa: rentoa, fiiniä ja rennon fiiniä. Oli hauska huomata, kuinka moni Jazzien seniorikuulijoista asetti istuinalustan tai muovipussin puhtaiden penkkien suojaksi. Suojelivatko he takapuoltaan penkiltä vai penkkiä takapuoleltaan, ei pysty sanomaan. Eräs mies nousee seisomaan ja vilkuttaa tuttavalleen kesken keikan. Kun hän huomaa minun katsovan häntä useiden kymmenien metrien päästä, hän laskee nolona kätensä, heilauttaa vielä kerran varovasti uudestaan ja istuutuu. Näinkö juuri sitä kuuluisaa suomalaista revittelyä?

Aluksi Bill Frisell Trio ei tehnyt minuun vaikutusta kuulijana. Huomasin bändin voimavaran vasta hetken soiton jälkeen. Kun musiikin antaa soljua läpi korvien, sen maailma aukeaa huomattavasti selvemmin. Kun musiikin hyväksyy, se toivottaa lämpimästi tervetulleeksi.

Tuomari Nurmio / Kuva: Tomi Palsa

Yksi festivaalin eniten odottamani keikka nähtiin seuraavaksi. Päälavan edusta oli vielä harva, mutta pian Tuomari Nurmion aloituksen jälkeen jazzkansa löytää perille. En itse tunne Dumarin tuotantoa kovinkaan hyvin - ainoastaan satunnaisia klassikkoja sieltä täältä. Nyt festarin jälkeen olen kuitenkin tutustunut hänen musiikkiinsa - ja loistavaan uuteen Dumarillumarei -albumiinsa - ja voin todeta olevani hänen suuri faninsa.

Porissa kuultiin retrospektiivinen kattaus Tuomari Nurmion uralta. Hittejä eri vuosikymmeniltä, mutta myös uusia lauluja. Tämä vuosi on hänelle erityinen, sillä herran ensilevytys Oi mutsi mutsi täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Kappale aloittikin koko show'n. Ensin lavalle asteli Nurmio itse, hetken päästä koko yhtye. Ja kuinka hyvältä se kuulostikaan!

Oli kiehtovaa katsoa kuinka Dumari osasi ottaa yleisönsä vailla ontuvia yleisön hurraa-huudattamisia. Toisaalta puisevat "kaikki mukaan" -huudot eivät sovi kaikkein uskottavimmille kotimaisille. Ei Juice Leskinen, Ismo Alanko tai Tuomari Nurmio tarvitse sellaista. Heidän tapauksessaan yleisö on mukana. Dumari on suvereeni esiintyjä ja erittäin kovassa iskussa yhtyeineen.

Tuomari Nurmio / Kuva: Riikka Vaahtera

Suurta herkkua oli esimerkiksi kuulla Lasten mehuhetki, Punainen planeetta tai Paavi roskapankissa - suuria klassikkoja. Klassikkojen lisäksi oli upeaa kuulla myös tuoretta materiaalia, kuten Dumarillumarei -albumin nimikkokappale ja Tsaari, sekä Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen -elokuvassa kuultava Skulaa tai delaa. Kuten Nurmio totesi, Kaurismäen elokuva sai lyttäyksen Suomessa monilta tahoilta, esimerkiksi Helsingin sanomilta. Lyttäys kesti siihen saakka kunnes elokuva palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla ohjauksesta. Siinä on jotain hyvin suomalaista.

Omalta osaltani Ambrose Akinmusire jäi valitettavasti näkemättä (jälkeen päin olen kuullut ja lukenut sen olleen suuri menetys), eikä Wilco antanut minulle hirveästi mitään. En tiedä miksi, koska tyylissä ei ole vikaa. Ei vaan uponnut. Setti oli pitkä, ja Wilco-fanit nauttivat siitä selvästi. Sehän on pääasia.

50-vuoden odotus palkittiin jämptisti klo 22:30, jolloin Päälavalle nousi illan pääesiintyjä. Minuutilleen ajoissa aloittanut Brian Wilson sai sateessa odottavan yleisön mukaan heti ensimmäisen California Girls -kappaleen alkaessa. Kuten sanottu, The Beach Boys on vieraillut Suomessa, mutta Wilsonia itseään ei ole aiemmin täällä nähty. Hänen elämänsä on ollut kovin raskasta, eikä hänen sairautensa helpota asiaa. On kuitenkin unohtumatonta nähdä juuri 75 vuotta täyttänyt Wilson Kirjurinluodolla.

Brian Wilson / Kuva: Tomi Palsa

Falsetti ei enää legendalta luonnistu, mutta hänen yhtyeensä paikkaa tämän huolen. Kappaleissa, jossa vaaditaan korkeampia ääniä tai falsetteja, se hoituu nuorempien yhtyetovereiden puolesta. Wilson itse istuu koskettimiensa takana ja laulaa. Omiksi kohokohdikseni nousee setin kolmas kappale, klassinen I Get Around - myös yleisö pyörii onnesta.

10 laulun jälkeen päästin kiertueen päätavoitteeseen: esittää legendaarinen, viime vuonna 50 vuotta täyttänyt Pet Sounds -albumi kokonaisuudessaan. Se olikin konsertin huippukohta. Wouldn't It Be Nice, I'm Waiting for the Day, Sloop John B ja God Only Knows. Albumin upean finaalin koosti kappaleet Here Today, instrumentaali Pet Sounds (ilman eläimiä) ja Caroline, No. Kun puhutaan pop-kappaleista, tässä on kovia klassikkoja.

Konsertti ei päättynyt vielä suinkaan tähän: encore sisälsi viisi kappaletta, joista ensimmäinen Good Vibrations sai - anteeksi latteuteni - yleisön värisemään. Koko konsertti päättyi Love & Mercy -nimiseen balladiin, joka on myös Wilsonin elämästä kertovan, pari vuotta sitten ilmestyneen elämäkertaelokuvan nimi.

Rakkautta ja armoa, siitä Wilsonin konsertissa oli pohjimmiltaan kyse.

Lue myös reportaasini muilta päiviltä:
Pori Jazz: Päivä 2 - perjantai
Pori Jazz: Päivä 3 - lauantai

Brian Wilson / Kuva: Tanu Kallio