tiistai 31. lokakuuta 2017

Lukupiirissä Satu Taskisen Lapset

Helsingin kirjamessuista kirjoitan yleisesti pian tarkemmin, mutta sitä ennen perehdyn lukupiiriin johon osallistuin messujen aikana.

Olen vieraillut tällaisessa julkisessa lukupiirissä vain kerran aiemmin. Se oli myös kirjamessuilla, pari vuotta sitten. Silloin minut houkutteli paikalle Jari Tervo, teoksellaan Pyrstötähti. Kirjabloggareita haettiin tänä vuonna bloggaamaan lukupiireistä, joten ajattelin kokeilla uudestaan, vaikka en ollut ensimmäisestä kokemuksestani kovin vaikuttunut.

Tämän lukupiirin aiheena oli Satu Taskisen kolmas romaani Lapset. Se on saanut suorastaan ylistäviä arvioita, joten tartuin kirjaan mielenkiinnolla. En tiennyt mitä odottaa lukupiiriltä, mutta pelkäsin sen olevan hieman samanlainen kuin Tervon lukupiiri oli.

Silloin lavalla oli löysiä kirjabloggareita. Tilaisuus oli tylsä aina kun Tervo oli hiljaa. Tästä syystä olin skeptinen. Aivan turhaan.

Lapset -kirjan kustantaja Teokselta haastatteli kirjailija Taskista ja toimi tilaisuuden kuljettelijana. Mukana tilaisuutta vetävänä ja keskustelua johdattavana lukupiirinä oli erään Espoon kirjaston lukupiiri.

Tämä lukupiiri nosti keskustelun ja kirjan tulkinnan omiin sfääreihinsä - he eivät olleet mitään lukijoiden höyhensarjalaisia, vaan ehtaa raskassarjaa. He osasivat keskustella kirjasta ja pohtia teemoja tavalla, joka tempaisi mukaansa.

Heidän kirvoittamanaan keskustelu aiheesta "se mikä meissä on lasta on aitoa" oli kiinnostava. Erikoista oli se, että kirjan tulkintaa ryhdyttiin tulkitsemaan lukijoiden ammattien kautta: kuinka opettaja tulkitsee asioita eri tavalla kuin hoitoalalla työskentelevä lukija? Useita kiinnostavia ja erityisiä näkökulmia.

Lukupiirissä oli mukana kaksi miestä (joista itse olin toinen ja toimin tällä kertaa lähinnä seuraajana) ja esiin nousi myös kysymys kuinka mies kokee Lapset -romaanin ja sen miespäähenkilön, jonka ajatuksenvirtaa koko romaani on.

Taskinen vertasi romaanin sisältöä sipulin kuorintaan ja mieltää ajatuksenvirran tyylisen romaanin kirjoittamisen olevan kuin musiikin tekemistä. Hän kertoi, etteivät kirjojensa tapahtumapaikat ole suunniteltuja, vaikka niiden kolmen edellisen kriteerinä olikin, että ne sijoittuvat Eurooppaan.

Lukupiiriin osallistuneet tuntuivat rakastavan kirjaa. Yksi kertoi nimenneensä oman lukupiirinsä kirjan päähenkilön mukaan, vaikka aluksi pelkäsikin kirjaan tarttumista sen muodon vuoksi. Toinen kertoi olevansa kirjailija ja opettaja ja kehui kirjan olevan vuoden, jopa 10 vuoden paras teos. Tätä kertoessaan häntä rupesi itkettämään ja kertoi ettei pystynyt kirjoittamaan itse tuon elämyksen jälkeen mitään. Hänestä Lapset lunasti Taskisen edellisten teosten odotukset.

Tilaisuuden jälkeen kirjailija kirjoitti signeerauksen kaikkien halukkaiden teoksiin. Kiitos Taskinen, Teos ja mieletön Espoossa sijaitsevan kirjaston lukupiiri. Jäi erittäin hyvä fiilis.


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jukka Puotilan 35-taiteilijajuhlanäytös salamavalojen välkkeessä

Kuva: Tuomo Mann(inen)
Saksalaisen Nobel-kirjailija Thomas Mannin klassikkonovelli Kuolema Venetsiassa herää henkiin Kansallisteatterissa.

Kuolema Venetsiassa kertoo vanhasta kirjailijasta Gustav von Aschenbachista, joka saapuu lomalle Venetsiaan. Koleraepidemia kuitenkin puhkeaa pian ja Aschenbach on tekemässä lähtöä. Hän päättää jäädä, koska rakastui nuoreen ja kauniiseen puolalaispoikaan.

Näistä asetelmista kertoo Michael Baranin pienoisnäytelmä. Näytelmä on kuin runo: kaikki eivät välttämättä hidastempoisesta teoksesta nauti, mutta mikäli siihen jaksaa syventyä se antaa katsojalleen lukemattomia lankoja joita seurata.

Lavastus- ja pukusuunnittelusta vastaa Tarja Simone, joka on onnistunut luomaan tunnelmaisen ja uskottavan miljöön. Valo- ja videosuunnittelusta vastannut Ville Toikka on myös onnistunut tavoitteissaan.

Baran on uskaltanut tehdä hienoja ratkaisuja esitykseen, joista mieleenpainuvimmaksi jää upea näyttämökuva, jossa Nina Hagenin My Way soi taustalla. Upea kuva.

Kuva: Jesse Raatikainen
Näyttämöllä nähdään kolme henkilöä: muusikko Artturi Aalto, sekä näyttelijät Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila. Näkemäni nimenomaisen näytöksen teki erikoiseksi se, että kyseessä oli Puotilan 35-taiteilijajuhlanäytös. Nämä taiteilijajuhlat ovat mieleenpainuvia tapahtumia: vuosikymmeniä sitten Tarmo Mannin vastaava esitys on jäänyt teatterihistoriaan.

Tästä syystä Kuolemaa Venetsiassa ei nähty pienellä, vaan suurella näyttämöllä. Mediaa oli paikalla kameroidensa kanssa. Vieraiden joukossa oli silmäätekeviä. Kun kuvaajat räpsyttelivät näyttelijöitä ja muita, he katsoivat välillä pitkään minua ja mummoani olemmeko keitään. Päättivät lopulta olla kuvaamatta.

Kuolema Venetsiassa itsessään kesti vain noin puolitoista tuntia, eikä esityksessä ole väliaikaa. Tämän jälkeen Puotilaa juhlittiin ja palkittiin raikuvin suosionosoituksin. Hän sai Ida Aalberg -patsaan, Näyttelijäliiton kunniajäsenyyden, lukuisia mitaleja ja miljoonia kukkia ja pulloja. Hän oli silminnähden liikkuttunut.

Kansallisteatterin henkilökunta lauloi hänelle, jonka jälkeen Puotila piti mainion puheen. Mainittavaa on myös se, kun Kuolema Venetsiassa alkoi ja hän hieman myöhemmin astui näyttämölle, yleisö antoi hänelle useiden sekuntien aplodit. Esitys keskeytyi, Puotila kumarsi kiitokseksi ja jatkoi sitä mitä tekee parhaiten.
Kuva: Tuomo Mann(inen)

lauantai 21. lokakuuta 2017

Hartwall Arenalla nähtiin miltä musikaalin kuuluu näyttää

Virallinen Cats -musikaali suoraan Britanniasta aloitti viime vuonna kansainvälisen maailmankiertueen. Andrew Lloyd Webberin musikaaliklassikko nähdään Japanissa asti. Olen useasti suunnitellut kaihoisasti matkaa Lontooseen, mutta aina epäonnistunut rahan vuoksi. Koska en mennyt esimerkiksi näiden kattien luokse, ne tulivat minun luokseni.

Cats the Musical
Hartwall Arena ei ole mikään ihanteellinen näyttämö musikaalille. Istuin sivukatsomossa, hieman hallin keskiosaa lähempänä lavaa.

Ahdasta ja epämukavaa. Kädestä puuttui vain hot dog ja paidattomat suomenlippunaamaiset ukot. Viereeni istui karski englantia puhuva keski-ikäinen ukkeli. Hänen haara-asentonsa oli tähtitieteellinen.

Ostin käsiohjelman ennen esityksen alkua hieman yli vuoden takaisen Tinder-matchin näköiseltä tytöltä. Olen oppinut keräilemään niitä - käsiohjelmia siis. En jätä koskaan hankkimatta niitä näkemästäni esityksestä. Aloitin tavan vuonna 2008 ja olen sen jälkeen nähnyt melkein 200 esitystä. Tästä tavasta kiitos kuuluu oikeastaan, sen lisäksi että olen keräilevä sielu, ystävälleni Janne Jämsälle, joka on muuten Cats -musikaalin ykkösfani.

Minulle Cats ei ole musikaalina koskaan merkinnyt mitään. Näin sen Lahdessa melkein 10 vuotta sitten, mutta en jaksanut innostua siitä hirmuisesti. Siinä versiossa nähtiin mm. Sinikka Sokka ja Fredi. Tällä hetkellä West End ja Broadway -klassikko nähdään myös Tampereen Teatterissa.

Kun areena pimeni ja musikaalin ensitahdit alkoivat, aloin kuitenkin jännittää. Areenaa käytetään hienosti hyväksi. Musiikki kuulostaa helvetin hyvältä. Kylmiä väreitä niin väkevän kuuloisesta musiikista, kuin näyttelijäntyöstä. Hienot koreografiat, loisteliaat tanssijat... Ja mikä puvustus!

Haaramies ei taputtanut kappaleiden välissä ja päätti lähteä ennen väliaikaa.

Tällaisiako musikaalit oikeasti ovat? Cats ei merkitse minulle paljoa vieläkään, mutta en ole koskaan aiemmin pidätellyt näin montaa kertaa itkua. Osin siitä puhtaasta onnesta, kun näen oikeasti täydellisesti tehtyä teatteria. Siis, esityksen ei tarvitse olla edes mieleinen, kun se vaan on tehty tarpeeksi hyvin. Intohimo näkyi jokaisesta esiintyjästä. Suomessa tämä näkyy myös, mutta ammattitaito hapuilee useammin.

Cats the Musical
En halua haukkua suomalaista teatteriskeneä, mikä on pääosin mainiota, mutta tämän tasoisen teatterin näkeminen saa miettimään miksi Suomessa ei pystytä samaan. Resurssit ovat tietysti yksi ja ehkä tärkein seikka. Ei ole varaa ja toisaalta maamme pienuuden vuoksi koulutus on erilainen. Suomessa näyttelijän on osattava vähän kaikkea - pitää omata kohtalaisen hyvät kyvyt tanssia, kohtalaisen hyvät kyvyt laulaa ja kohtalaisen hyvät kyvyt näytellä.

Kun ei keskitytä mihinkään tiettyyn, pudotaan väliin. Pudotaan keskinkertaisuuden kuoppaan. Suomessa on harvassa ne erinomaiset ja poikkeukselliset kyvyt, koska kannustetaan siihen tiettyyn muottiin. Toki vika ei ole pelkästään näyttelijöissä, vaan myös ohjaajissa ja käsikirjoittajissa. Ennen kaikkea varmaan rahoittajissa ja riskiä pelkäävissä johtajissa, jotka ajattelevat tietävänsä mitä yleisö haluaa nähdä. Yleisölle pitää näyttää sitä, mitä se ei tiedä haluavansa nähdä.

Väliajan jälkeen Haaramies oli istunut taakseni, jossa oli muutama tyhjä penkki. Parempi näin, kaikilla on väljempää. Musikaalin kuuluisin kappale Memory on kaunis laulu. Se ei ole kuitenkaan saanut minua itkemään. Tässä kohtaa en kuitenkaan pystynyt enää pidätellä - murruin. Upea tulkinta.

Haaramies ei taputtanut kertaakaan esityksen aikana, mutta kuulin hänen itkevän ja näin hänen pyyhkivän kyyneliä hihaansa sivusilmällä. Machoman taitaakin rakastaa musikaaleja ja laulaa niitä yksin kotona.

Catsin cast sai vuolaat suosionosoitukset, yleisö nousi jopa seisomaan. Toivon, että tästä tulisi trendi ja maailman parhaiten tehtyjä musikaaleja nähtäisi myös toiste kiertueella täällä Suomessa. Esimerkiksi Billy Elliot olisi vastaus kaikkien rukouksiin. The Book of Mormon tai Hamilton? En uskalla edes uneksia. Kiitos LiveNationille tämän elämyksen järjestämisestä. Uskon ja toivon, että kysyntää löytyy.

Cats the Musical


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Suvakkihuoramädättäjä kirjoitti kirjan, joka on vuoden parhaimpia

Liken kustantama Viides Maamme-kirja jatkaa kunniakkaiden "esiosiensa", Zachris Topeliuksen ja Jörn Donnerin Maamme-kirjojen jalanjäljissä. Mitä on suomalaisuus, mitä on olla suomalainen? Mikä on tämä maa, jota kutsumme Suomeksi.

Karri Miettinen, tuttavallisemmin Paleface, tai Peilfeis, kuten vihafoorumeilla tiedetään, jakaa omia ajatuksiaan pamfletinomaisessa kirjassaan. Viides Maamme-kirja on ihailtava vastapari alkuvuodesta julkaistulle SuomiFinland -kirjalle, joka on juuri Donnerin vastaavanlainen selvitys siitä, kuinka maa makaa. Tai ketkä väkisinmakaavat tätä maata.

Demokraattisen valtion on pyrittävä takaamaan paremmat elinolosuhteet mahdollisimman monelle. Nykyään valtaosa voi siitä huolimatta huonommin. Huonovointisuudesta viestitään kovalla äänellä, mutta tuntuu ettei Arkadianmäellä kukaan kuule mitään. Ehkä se johtuu siitä, että edustajiemme keski-ikä on noin 50 vuotta.

Paleface käsittelee kirjassaan aiheita laaja-alaisesti, aina saamelaisista ja vihapuheesta politiikkaan ja pakolaisuuteen, sekä tietysti taiteeseen ja kulttuuriin. Paleface vastaa syytöksiin, jotka nousivat Suomi 100 -hankkeen palkoista ja apurahoista ja ennen kaikkea perustelee kaikki väitteensä.

"Peilfeissi" ei huutele nimettömänä tai jätä väitteitään leijumaan, vaan esittää kylmää faktaa ja omia tulkintojaan kyseisten faktojen pohjalta. Hänellä on perspektiiviä ja puhtaita ajatuksia vaikeista ja monimutkaisista aiheista.

Hän käyttää kieltä mestarillisesti. Olen ihaillut hänen musiikkiaan jo kauan, mutta kirja näyttää uudenlaisen suomenkielen mestarin. Viides Maamme-kirja vain vahvistaa näkemystäni siitä, että Paleface on Ismo Alangon tasoinen lyyrikko, suvereeni runoilija. Tämä on paljon sanottu, koska Ismo on, kuten kaikki tiedämme, kuningas.

Kuva: Like
Tästä huolimatta suhtauduin hieman kaksijakoisesti puhekielen käyttöön. Oli kohtia, jolloin en olisi voinut kuvitella muuta kuin puhekieltä, mutta välillä se särähti silmääni. Tosin, ehkä se tuo osan lukijoista lähemmäs kirjailijaa - syntyy keskustelun illuusio. Lukeminen on kanssakäymistä.

Kuvataiteilija Jani Leinonen vastaa kirjan kekseliäästä ulkoasusta. (Kiasman Tottelemattomuuskoulu -kirjoitukseni voi lukea täältä.) Takakannessa on selkeästi Palefacen suosikkityö Leinoselta, jossa nähdään Aaro Hellaakosken mainio sitaatti Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki. Tämä on täyttä totta.

Takakannessa on myös hulvaton sitaatti YouTube-kommentoijalta: "Paleface = Anteeksipyytelevä valkoisesta syyllisyydestä kärsivä säälittävä läjä vasemmistolaista porvaripaskaa joka yrittää esittää neekeriä." Paleface myöntää, että kaikki tämä paskanpuhuminen ja suvakkihuoramädättäjäksi haukkuminen jää joskus vaivaamaan, mutta osaa useasti jo antaa palautteen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja tappouhkaukset suoraan poliisille, jota hän kirjassaan pääosin kiittelee, mutta antaa myös asiallisen kritiikin poliisilaitosta kohtaan.

Viides Maamme-kirja on nopeasti luettu ja siinä menee arviolta kaksi päivää. Mielellään olisin lukenut myös lisää, mutta se on jo sellaisenaan täydellinen paketti. Tärkeä kirja. Kirjaan ei tietysti tartu kukaan sellainen kenen pitäisi, koska eiväthän nämä ihmiset halua tarttua "vassaripropagandaan". Siksi jämäkät luvut toimisivatkin mainiosti kolumneina, vaikka jossakin nettilehdessä. Netissä myös "hiljaisen enemmistön" on helpompi tarttua tekstiin ja ajatella: ehkä Paleface sittenkin puhuu asiaa.

Viides Maamme-kirja on yksi tämän vuoden avainteoksista ja mainiota luettavaa Suomi100-hengessä.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Viimeinen laiva on mestariteos

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Tänä vuonna teatterissa käynti on ollut melko tyhjänpäiväistä hommaa. Ehkä olen kyllästynyt aina toinen toistaan keskinkertaisimpiin juttuihin. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että ennen niin varmat tekijät ovat väsyneet teatteriin. Tekemisen palo tuntuu puuttuvan. Useimmat tänä vuonna näkemäni esitykset ovat vajonneet syvyyksiin, kuten Titanic.

Jos joku omaa itsessään samanlaisia ajatuksia, kannattaa tehdä reissu Turkuun. Kävin ensimmäistä kertaa Turun Kaupunginteatterilla 30. syyskuuta. Siellä esitetään suuresti ihailemani muusikko Stingin musikaali Viimeinen laiva (The Last Ship). Eikä tämä laiva viimeinen ole mikään Titanic.

Minulla oli pelkoni. Laulut ovat minulle tuttuja alkukielellä, enkä tiennyt kuinka ne saadaan luontevasti käännettyä suomeksi. Pelko osoittautui täysin aiheettomaksi, jopa asiattomaksi, sillä Mikko Koivusalo on tehnyt upeaa käännöstyötä. Pelkäsin myös sen tiedon varjossa, että Broadwayllä esitys ei menestynyt kovin hyvin. Ilmeisesti siksi musikaalia ei olla vielä nähty Englannissa tai muuaalla Euroopassa.

Mutta miksi pelko? Käsiohjelman ohjaajan sanan mukaan Mikko Kouki näki kolme vuotta sitten, että musikaalin on soitava Turussa koska se on luonnollinen esityspaikka tälle teokselle. Viimeisen laivan nähtyäni en kyseenalaista mitään mitä Kouki sanoo - niin vaikuttavan esityksen näin.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Viimeinen laiva kertoo miehestä, joka palaa kotikaupunkiinsa 16 vuotta myöhemmin. Hän kohtaa taaksensa jääneen rakastettunsa, tämän uuden miehen, kuolleen isänsä saappaat, sekä suuren joukon työttömiä laivanrakentajia. Teollisuus on lakkautettu kaupungista ja työttömyys vaivaa kaikkia entisiä tuttavia. Teemat tasapainottelevat kolmiodraaman, perhesuhteiden, sekä teollisuuden ja työllisyyden rajapinnoilla.

On ihailtavaa nähdä kuinka tyylipuhtaasti ja uskottavasti näinkin suuri tarina ollaan saatu toteutettua, pieniä yksityiskohtia käyttäen ja suorastaan hengästyttävän hienolla lavastuksella. Näyttämöllä ei ollut mitään turhaa, vaan kaikki oli yksinkertaisen tyylikästä. Kiitos siitä, lavastaja Jani Uljas.

Stingin musiikki soi upeasti tämän hetken vahvimman ensemblen esittämänä. Tätä karismaa ei Helsingistä löydä. Pääroolissa suorastaan loistaa Olli Rahkonen, joka tulee sekoittamaan Anna Victoria Erikssonin ja Jussu Pöyhösen hienosti näyttelemän pariskunnan soppaa. Rakentajien pomona nähdään äärimmäisen karismaattinen ja lavapreesensissään miellyttävä Jonas Saari. Tärkeässä roolissa nähdään myös pappi, jona Taneli Mäkelä tekee yhden parhaista näkemistäni rooleistaan.
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Jokaikinen näyttelijä tekee mieleenpainuvan ja hienon työn, siitä suuret aplodit jokaiselle, yhdessä ja erikseen. Myös kapellimestarille ja orkesterille. Broadway-produktion heikkous lienee ollut se, ettei heillä ollut tätä työryhmää käytössään. Toinen vaihtoehto on tietysti myös siinä, että aihe ei ole ollut tarpeeksi mediaseksikäs New Yorkin viileille asukkaille.

Viimeinen laiva on mielenlaadultaan hyvin suomalainen. Sen huomaa satunnaisista tapauksista, jotka joko ovat kuuluneet John Loganin ja Brian Yorkeyn alkuperäiseen käsikirjoitukseen tai ei. Useimmiten nämä kohtaukset tapahtuvat kapakassa, mikä tuo hyvin paljon mieleen suomalaisten kanssakäymisen... Silti, myös kapakan ulkopuolella Kouki on ymmärtänyt teoksen hengen ja ytimen, tavoittaen esityksellä jotakin poikkeuksellista.

Musikaalissa on kantava ja kiinnostava tarina, mutta dramaturgiasta löytyy sen ainoa heikkous. Ensimmäinen osio ennen väliaikaa sujuu mutkattomasti, vyöryen eteenpäin, mutta väliajan jälkeen tarina ei pidä otettaan yhtä vahvasti. Toisella puoliskolla keskitytään enemmän suhteisiin ja eikä siinä tunnu olevan tarpeeksi vastusta, vaikka sinänsä suuria asioita tapahtuukin.

Kuva: Jesse Raatikainen
Siitäkin huolimatta Viimeinen laiva on yksi vuoden hienoimpia esityksiä, jota varten kannattaa matkustaa myös pidempi matka.

Näkemässäni esityksessä paikalla katsomossa oli myös Sting itse. Myönnän, että suunnittelin reissuni Turkuun hieman esityspäiviä ja keikkapäiviä yhteen ynnäillen. Sting saapui katsomoon ujon oloisena, neljän penkkirivin päähän minusta. Kun hän saapui saliin, yleisö antoi hänelle aplodit seisten.

Kun esitys loppui, Sting antoi valtaisat suosionosoitukset esiintyjille. Lopuksi myös hän itse astui lavalle, piti lyhyen puheen ja esitti nimikkokappaleen The Last Ship akustisena versiona. Hän kumarsi näyttelijöiden ja bändin mukana ja poistui työryhmän mukana. Tämä jää varmasti kaikkien paikalla olleiden mieleen ikuisesti.

Myöhemmissä (tosin suhteellisen heikoissa) haastatteluissa Sting kertoi olevansa liikuttunut esityksestä. Alussa, keskikohdassa ja lopussa. Hän kertoi myös olleensa yllättynyt kuinka hyvältä suomi kuulostaa laulettuna. Tässä esityksessä se todella kuulostikin.

Kuva: Jesse Raatikainen

Kuva: Otto-Ville Väätäinen











sunnuntai 1. lokakuuta 2017

R&A 30: Rakkautta ja ulkomaista (3/3)

Viimeistä viedään. Eniten harmittaa, että missasin Manifeston, jossa Cate Blanchett tekee mitä osaa parhaiten. Aina ei kuitenkaan voi voittaa, eikä edes joka kerta. Ohessa esittelen näkemäni ulkomaisen fiktion. Elokuvia on niin Ranskasta, Britanniasta kuin ties mistä.



22. L'Amant Double (2017)
Ohjaus: Francois Ozon
Pääosissa: Marine Vacth, Jérémie Renier, Jacqueline Bisset

Mainion ranskalaisohjaaja Francois Ozonin uusin trilleri on hyytävä. L'Amant Double on ehkä ahdistavin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Samalla se taitaa olla Ozonin tähänastisen uran paras. Se on eheä, lajityypilleen uskollinen ja samalla yllättävä. Roolityöskentely on loistavaa alusta loppuun ja käsikirjoitus on erittäin omaperäinen. Tosin, mitä voi odottaa kun käsikirjoitus perustuu legendaarisen Joyce Carol Oatesin romaaniin Lives of Twins.

Ja koska olen varsin hävytön tapaus, linkkaan tähän Francois Ozonin haastattelun, jossa haastattelin häntä hänen edellisestä elokuvastaan Frantz.


23. Ethel & Ernest (2016)
Ohjaus: Roger Mainwood
Pääosissa: Jim Broadbent, Brenda Blethyn

Sympaattinen elokuva, joka muistuttaa ettei animaatio ole ainoastaan lapsille. Ethel & Ernest kertoo animaation keinoin aikuisten tarinan aikuisille, mikä tosin soveltuu aivan yhtä hyvin myös nuoremmille katsojille. Elokuva kertoo Lumiukko -klassikon luoneen Raymond Briggsin vanhempien tarinan. Animointi on uskollinen Briggsin luomalle sarjakuvalle. Koskettava ja viihdyttävä animaatio elävästä elämästä.

24. Ismael's Ghosts (2017)
Ohjaus: Arnaud Desplechin
Pääosissa: Mathieu Amalric, Marion Cotillard, Charlotte Gainsbourg

Yksi suurimpia pettymyksiä. Vahva cast ei merkitse kaikkea. Tarina on mielenkiintoinen, mutta pelkkä lähtökohta ei riitä. Ismael's Ghosts puuduttaa pitkäveteisyydellään, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Elokuva on kuin huonosti tehty Roman Polanski -filmi.


25. The Killing of a Sacred Deer (2017)
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Nicole Kidman, Barry Keoghan, Alicia Silverstone

Tämä on rohkea ja omaperäinen tuotos. The Lobsterin ohjanneen Yorgos Lanthimosin uusin työ on aivan yhtä sekopäinen kuin edellinenkin. Festivaalin toiseksi ahdistavin elokuva, josta The Lobster -tyylisten elokuvien ystävät pitävät varmasti. Kirjoitan tästä pidemmän arvion lokakuun Episodiin, mutta voin mainita ainakin sen, että Hollywood-näyttelijät selkeästi nauttivat päästessään haastamaan itseään erilaisissa ja kiinnostavissa konsepteissa.



26. Lucky (2017)
Ohjaus: John Carroll Lynch
Pääosissa: Harry Dean Stanton, David Lynch

Aluksi en meinannut katsoa Luckya, vaikka yhdysvaltalainen indie-filmi sinänsä kiinnostikin. Sitten surukseni luin päätähden, legendaarisen Harry Dean Stantonin menehtyneen festivaalin aikana, 91-vuotiaana. Päätin kunnioittaa herran uraa ja nähdä tämän heti kun mahdollista. Pystähtyneen oloisessa elokuvassa (mikä ei missään tapauksessa ole huono asia), Stanton tekee yhden uransa hienoimmista roolitöistään. Lucky on mainio elokuva.


27. The Party (2017)
Ohjaus: Sally Potter
Pääosissa: Kristin Scott Thomas, Timothy Spall, Patricia Clarkson, Cillian Murphy, Bruno Ganz

Brittiläisen Sally Potterin uusinta, melko lyhyttä (vain tunti ja 10 minuuttia) The Partya voi kutsua yhdeksi festivaalin parhaista elokuvista. Todellakin nousi suosikkieni joukkoon, jonka toivon julkaistavan pian Suomessa edes jossakin muodossa. The Party (joka nimi on viisaasti jätetty suomentamatta) on rohkea, omaperäinen ja hauska elokuva yhden porukan epätodellisista juhlista.

Kaikki näyttelijät tekevät loistavat roolityöt, joista ylitse muiden täytyy mainita Timothy Spall ja Cillian Murphy, jotka tekevät ehkä koko uransa hienoimmat roolit. Paljon ehkä sanottu, mutta kärkikastissa ainakin. The Party oli viimeinen elokuva jonka näin tänä vuonna R&A:ssa.


28. Personal Shopper (2016)
Ohjaus: Olivier Assayas
Pääosissa: Kristen Stewart, Lars Eidinger, Sigrid Bouaziz

Myönnetään, Kristen Stewart on hyvä näyttelijä, kunhan rooli on hänelle sopiva. Häntä on jo pitkään yritetty roolittaa vääränlaisiin elokuviin. Lähimpänä Stewartin tyyliä lienee lähinnä eurooppalainen elokuva, johon hän tuo omanlaistaan särmää. Tämä ja Edelleen Alice muutaman vuoden takaa ovat ehdottomasti todisteita näyttelijän osaamisesta.

Personal Shopper on jännittävä elokuva hieman tuntemattomammasta ammatista. Heistä siis, ketkä tekevät ostoksia ja lainaavat vaatteita erillisistä lainaamoista supertähtien puolesta. Sanoisin, että tämä on oma suosikkini Olivier Assayasin elokuvista. Ehkä. Vieressäni istuva nainen nyyhkytti, mutta oikein tiedä miksi. Ehkä taide tuli häneen. Tämä taisi olla ensimmäinen R&A-festareilla tänä vuonna näkemäni.



29. Saamelaisveri (2016)
Ohjaus: Amanda Kernell
Pääosissa: Lene Cecilia Sparrok, Mia Erika Sparrok, Maj-Doris Rimpi

Komea elokuva, joka oltaisi voitu tehdä Suomessa, mikäli jotakuta olisi kiinnostanut tarpeeksi. Saamelaisveri saa onneksi suurempaa elokuvalevitystä Suomessa, milloin kannattaa käyttää tilaisuus hyväksi. Kerrassaan komea elokuva, joka on taitavasti näytelty, käsikirjoitettu ja ohjattu... Tarkemmin ajatellen tätä ei oltaisi voitu tehdä Suomessa, ainakaan vielä.

Saamelaisveri kertoo vaietun tarinan saamelaisten surkeasta kohtelusta. Tarina kertoo myös rakkaudesta, häpeästä ja perhesuhteista. Historian oppitunti, joka kannattaa nähdä. Näitä tarinoita Hollywood ei kerro. Saamelaisten kautta tarkastellaan myös syrjintää tavalla, jota elokuvassa on harvoin saatu nähdä.

30. The Square (2017)
Ohjaus: Ruben Östlund
Pääosissa: Claes Bang, Elisabeth Moss, Dominic West

Festivaalin virallinen päätöselokuva oli Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun saanut The Square. Tiedän, että Turistinkin ohjanneen Ruben Östlundin elokuva on jakanut mielipiteitä. Itse pidin ja en pitänyt siitä. Annan elokuvalle hyvän arvosanan, vaikka se oli liian pitkä. Se kikkaili paikoin liikaa.

Välillä tuntui, että Östlund yritti liikaa ja kompastui omiin kengännauhoihinsa. The Squaren pointti ja näkökulma oli sinänsä hyvä, mutta välillä apinointia oli puuduttava katsella. Vietiinkö elokuva liian pitkälle? En tiedä. Elokuva kannattaa joka tapauksessa nähdä ja muodostaa siitä oma mielipiteensä. Östlund on joka tapauksessa yksi tämän hetken kiinnostavimpia ohjaajia.


Tämän vuoden Rakkautta ja anarkiaa on nyt puitu. Paljon onnea 30-vuotiaalle, nähdään ensi vuonna!

Lue myös ensimmäiset osat, jossa käsittelen dokumentteja ja kotimaisia.




maanantai 25. syyskuuta 2017

R&A 30: Rakkautta ja kotimaista (2/3)

Rakkautta ja anarkiaa -juttusarjan toinen postaus koskee näkemiäni kotimaisia elokuvia. Yleisesti ottaen ei voi sanoa muuta, kun että kotimainen elokuva alkaa vihdoin löytää omaa ääntään. Nykyään se kestää hyvin vertailun ulkomaisten elokuvien kanssa. Vihdoinkin! Suomalainen elokuva elää ja voi paremmin kuin koskaan.



11. Ikitie (2017)
Ohjaus: AJ Annila
Pääosissa: Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman, Sampo Sarkola

Minut tuntevat ihmiset tietävät kuinka paljon rakastan tätä elokuvaa. Yksi kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Antti Tuuri on luonut käsittämättömän katsauksen historiaan. Voit lukea kattavan arvioni Episodista täältä.

12. Kaiken se kestää (2017)
Ohjaus: Visa Koiso-Kanttila
Pääosissa: Pihla Viitala, Antti Luusuaniemi, Vili Saarela, Olavi Angervo

Kaiken se kestää on ainutlaatuinen kuvaus Oulusta 1970-luvulta. Aiemmin dokumentaristina tunnettu Visa Koiso-Kanttila luo ällistyttävän katsauksen omiin lapsuuden maisemiinsa. Hänen dokkaritaustansa näkyy siinä suhteessa, että hän luottaa luonnolliseen ilmaisuun, rakentaen erittäin tarkasti elokuvan koko miljöön.

Elokuva on täynnä hienoa näyttelijäntyötä jokaiselta mukana olevalta. Tomi Enbuska on minulle uusi tuttavuus, ja erittäin tervetullut kotimaisen elokuvan kentälle. Pihla Viitala tekee ällistyttävän ja riipivän roolityön, kuten Antti Luusuaniemikin. Lapsinäyttelijöistä puhumattakaan. Upea elokuva, yksi vuoden parhaista. Haastattelin ohjaajaa Film-O-Holicille, haastattelun voi lukea täältä.


13. Kuudes kerta (2017)
Ohjaus: Maarit Lalli
Pääosissa: Pihla Viitala, Antti Luusuaniemi

Kuudes kerta on mukiinmenevä, mutta niin kovin kliseinen kaikin puolin. Käsikirjoitus toimii ajoittain hyvin, mutta kompastelee niihin tavanomaisiin juonikuvioihin ja repliikkeihin. Miksi elokuva on tehty? Selkeästi viihteen vuoksi. Kunnes se lopussa päättääkin olla jotain ihan muuta.

14. Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017)
Ohjaus: Hannaleena Hauru
Pääosissa: Inka Haapamäki, Rosa Honkonen, Tiitus Rantala

No nyt. Olin hyvin ennakkoluuloinen elokuvaa kohtaan, mutta ei olisi kannattanut. Magian rajamailla liikkuva Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on jännittävä kotimaiseksi elokuvaksi. Kuinka tämä elokuva on mennyt läpi? En tiedä, mutta hyvä niin. Se tuo elokuvakenttään kaivattua vaihtelua ja omalaatuisuutta.

Elokuvalla on omat heikkoutensa, mutta toisaalta se on parhaillaan silloin kun se osaa yllättää. Paikoin teos puudutti, mutta onnistui tuomaan uutta näkökulmaa tuoreella tavalla jo satoja kertoja läpikäytyihin teemoihin. Luontevasta dialogista täydet pisteet. Näitä lisää!


15. Maailman viimeinen kirjakauppa (2017)
Ohjaus: Rax Rinnekangas
Pääosissa: Hannu-Pekka Björkman, Nacho Angulo, Boris Koneczeny, Kaisa Kukkola

Tämä kiinnosti hyvin paljon. Auteur Rax Rinnekankaan Maailman viimeinen kirjakauppa kuulostaa paperilla erittäin mielenkiintoiselta. Elokuva myös näyttää komealta, mutta mielestäni ideaa/käsikirjoitusta olisi pitänyt vielä kehittää. Tehdä ikään kuin loppuun asti.

Oli jännittävää kun elokuvassa kuultiin neljää eri kieltä, ja ns. sujuvaa kommunikointia keskenään kielimuurista huolimatta. Ideasta täydet pisteet, toteutus hieman hapuili. Joka tapauksessa täydet pisteet tärkeästä tärkeästä ajatuksesta. Jokaisen kirjallisuuden ystävän tulisi nähdä tämä.

Olisin voinut esitellä elokuvan myös dokumenttiosiossa, mutta tämä oli vähän niin ja näin.


16. Miami (2017)
Ohjaus: Zaida Bergroth
Pääosissa: Krista Kosonen, Sonja Kuittinen, Janne Reinikainen

Tässä on toinen elokuva, johon minulla oli suuret ennakkoluulot. Ne osoittautuivat täysin vääriksi, sillä Miami on jälleen yksi vuoden parhaita elokuvia. Näyttelijäntyö on hillittömän hienoa, käsikirjoitus on kekseliäs ja tuore. Miamia katsoessa yleisö ei kulje edellä, vaan tarinan perässä.

Zaida Bergrothille shout out, haluan nähdä häneltä paljon lisää tämän johdosta. Parasta tässä oli se, että itselle tärkeimmän teeman sai pomia lukuisten joukosta. Oli perhe, rakkaus, pelko, menestys ja niin edelleen. Upeaa näyttelijäntyötä alusta loppuun. Kaikilta.


17. Puhtaus ja vaara (2017)
Ohjaus: Elina Talvensaari
Pääosissa: Vilja Autiokyrö, Ilona Pukkila, Tanja Heinänen

Tämä elokuva olisi periaatteessa ollut dokumentti, mutta toteutustapansa vuoksi halusin pistää sen mielummin tähän. Puhtaus ja vaara on myös paperilla kiinnostava: prostituoidut pääsevät ääneen ja puhuvat vaarallisesta ammatistaan. Prostituoituja ei kuitenkaan esiinny omalla naamallaan, vaan näyttelijät tulkitsevat, esittävät prostituoitujen puheet.

Toteutustapa on periaatteessa hyvä, annetaan kasvot heille ketkä jäävät niin usein kasvoittomiksi, mutta lässähti kuvatessa. Enkä ole ollenkaan varma niistä projektori-heijastuksista. Ei elävöittänyt kuvaa, tai tuonut siihen mitään lisää, vaan näytti halvalta. Jos ideaa olisi jalostanut, se olisi toiminut paremmin.

18. Rendel (2017)
Ohjaus: Jesse Haaja
Pääosissa: Kristofer Gummerus, Rami Rusinen, Matti Onnismaa, Alina Tomnikov

Suomen ensimmäinen supersankarielokuva jakaa mielipiteet. Toisaalta se on hyvin suomalainen indie-elokuva, toisaalta melko uraa uurtava teos. Käsikirjoitus ontuu hieman ja sitä teroittamalla siitä olisi saanut jo aika hyvän. Elokuva kannattaa kuitenkin käydä katsomassa, mieluiten elokuvissa jos se yhtään kiinnostaa.

Rendel näyttää hyvältä ja kuvaus on huippuluokkaa. Onhan elokuva kliseinen, mutta toisaalta siinä on jotakin mikä saa katsomaan pidemmälle. Ehkä kyseessä on se, että itse supersankari jää elokuvassa hieman taka-alalle pahiksen tieltä? Kuten ohjaaja ja hahmon luoja Jesse Haaja sanoo haastattelussani Film-O-Holicille, tämä on Rotikan elokuva.


19. Toivon tuolla puolen (2017)
Ohjaus: Aki Kaurismäki
Pääosissa: Sherwan Haji, Sakari Kuosmanen, Simon Hussein Al-Bazoon

Suomessa suurin osa kriitikoista teilasi tämän Aki Kaurismäen viimeisimmän mestariteoksen. Itse taisin olla ensimmäinen, joka antoivat tälle täydet viisi tähteä. Kannattaa lukea pitkä arvioni oheisesta linkistä Episodin sivuilta.

Maailmalla Toivon tuolla puolen palkittiin mm. Berliinin Hopeisella karhulla parhaasta ohjauksesta, sekä FIPRESCI:n palkinnolla vuoden parhaana elokuvana. Kriitikoiden kakkossijalle jäi vuoden parhaan elokuvan Oscarilla palkittu Moonlight.


20. Tom of Finland (2017)
Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Pekka Strang, Lauri Tilkanen, Jessica Grabowsky

Elokuvalta tavoiteltiin budjettiinsa nähden ehkä vähän liikaa. Pekka Strang tekee hienon roolityön Touko Laaksosena ja toisaalta Dome Karukosken ohjaus ei petä. Tom of Finlandissa on silti jotakin, mikä jättää elokuvan hieman taka-alalle.

Myös Lauri Tilkanen antaa elokuvassa parastaan. Elokuva oli tärkeä tehdä. Jälleen, arvioni Episodissa täällä.


21. Tyttö nimeltä Varpu (2016)
Ohjaus: Selma Vilhunen
Pääosissa: Paula Vesala, Linnea Skog, Lauri Maijala

Viime vuoden suurinpia yllättäjiä, Selma Vilhusen kokopitkä Tyttö nimeltä Varpu kilpaili Pohjoismaisen elokuvan palkinnosta. Paula Vesala tekee hyvän roolityön mahtavan Linnea Skogin hahmon äitinä, mutta show'n varastaa silti mahtava Lauri Maijala. Kaunis ja intiimi tarina.

Bonus: Myrskyn jälkeen (tv, 2017)
Ohjaus: Leea Klemola
Pääosissa: Kaarina Hazard, Antti Holma, Mikko Roiha

Bonuksena kerron mielipiteeni myöhemmin tv:ssä nähtävän Myrskyn jälkeen -sarjan ensimmäisestä jaksosta. Mahtavan Kaarina Hazardin ja Leea Klemolan käsikirjoittama satiirinen sarja Suomesta ja Suomen poliisista. Hazard näyttelee pääosaa sarjassa ja kuinka upea hän onkaan! On suuri sääli, ettei Hazardia nähdä useammin elokuvissa tai sarjoissa. Ensimmäisen jakson perusteella asiansa maaliin hoitaa myös Mikko Roiha, sekä aina yhtä mainio Antti Holma.

Myrskyn jälkeen on omaperäinen ja tervetullut lisä kotimaisten sarjojen kaanoniin. Ei ole puiseva, vaan kekseliäs. Ei imitoi tai apinoi mitään, vaan seisoo omilla jaloillaan.


R&A 30 -juttusarja jatkuu seuraavassa blogipostauksessa.

Lue edellinen osa dokumenteista ja seuraava osa ulkomaisista.




R&A 30: Dokumentteja ja anarkiaa (1/3)

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali on yltänyt jo 30-vuotiaaksi. Se on hieno saavutus erilaiselta ja ainutlaatuiselta elokuvafestivaalilta. On myös hyvin sopivaa, että olen nähnyt tämän vuoden ohjelmistosta 30 elokuvaa. Eri yhteyksissä tosin, osan arvioin ennakkoon Episodille, jotkut olen nähnyt elokuvien pressinäytöksissä, mutta loput itse R&A:ssa.

Olen jakanut kaikki näkemäni festareilla esitetyt elokuvat kolmeen erilliseen blogipostaukseen teemoittain. Se oli mielestäni kaikkein järkevin tapa koota tämä hieno juhlavuosi. Teemat postauksille ovat seuraavat: Dokumentit, kotimainen fiktio ja ulkomainen fiktio. Järjestys on aakkosellinen ja numerointi juoksee.


1. Bill Frisell: A Portrait (2017)
Ohjaus: Emma Franz

Bill Frisell on yksi alansa arvostetuimpia muusikkoja. Erityisesti jazzkitaran virtuoosi esitellään dokkarissa ujohkona, asiansa osaavana musiikintekijänä. Frisellin ajatukset avautuvat katsojalle, kun hän valaisee muusikkoutensa ohella myös itseään.

Frisellin fanit saavat dokumentista varmasti paljon enemmän kuin satunnainen katsoja, sillä dokumentti on melko pitkä.


2. Chasing Trane: The John Coltrane Documentary (2016)
Ohjaus: John Scheinfeld

John Coltrane on yksi jazzin suurimmista nimistä. Arvostettu ja rakastettu ihminen muusikon takana nousee esiin mainiossa dokkarissa, jossa ääneen päästetään Coltranen itsensä lisäksi (äänenä Denzel Washington) haastatteluiden muodossa mm. Bill Clinton, Kamasi Washington ja Carlos Santana.

Suurin harmi on dokumentin pintapuolisuus musiikillisessa mielessä. Dokumentti on kerrassaan mainio, siitä voi nauttia niin satunnainen katsoja kuin jazzin ystävä, mutta katsojalle jätetään Coltranen musiikki niin sanotusti kotiläksyksi. Kappaleista ei dokumentissa saada kamalasti nauttia, koska laajojen kokonaisuuksien kuuntelemiselle ei jätetä aikaa.


3. Craigslist Allstars (2016)
Ohjaus: Samira Elagoz

Yksi Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin tämän vuoden parhaimmistoa on suomalais-egyptiläisen Samira Elagozin Craigslist Allstars. Mestarillinen dokumentti seuraa ohjaaja Elagozin ihmiskoetta, jossa sukelletaan Suomessa melko tuntemattomaan Craigslist-palveluun.

Craigslist-sivustolla pystyy käytännössä pyytämään mitä tahansa, aina ruohonleikkurista seksiin. Elagoz jätti sivulle ilmoituksen, jonka jälkeen hän sai yhteydenottoja ihmisiltä joiden kanssa hän tulee viettämään aikaa. Kamera kuvasi käsikirjoittamattomat kohtaamiset, josta syntyi milloin henkevää keskustelua, pilven polttelua tai seksiä. Rohkea ja jännittävä dokumentti, jossa katsoja jännittää varmasti yhtä paljon kuin ohjaajakin.


4. David Lynch: The Art Life (2016)
Ohjaus: Jon Nguyen, Rick Barnes, Olivia Neergaard-Holm

Twin Peaks on kaikille tuttu mestariteos, mutta David Lynchin hengästyttävän hieno kuvataide jatkaa siitä mihin Twin Peaks päättyy. Temaattisesti samankaltaista pensselin heilustusta ja häkkyröiden upottamista maalauksiin. Lynchiä voi kutsua todelliseksi taiteilijaksi, joka taitaa median kuin median.

Hän on lahjakas kuvataiteilija ja David Lynch: The Art Life on siitä todiste. Hänen maalauksensa heijastelevat kauhua, pelkoa ja ahdistusta, mutta myös toivoa paremmasta huomisesta.


5. Hobbyhorse Revolution (2017)
Ohjaus: Selma Vilhunen

Myönnetään se nyt heti kättelyssä: teini-ikäisten nuorten keppihevosilla leikkiminen aiheutti myötähäpeän tunteita. Keppariharrastuksesta syntynyt into ja yhteisöllisyys sai arvostamaan harrastajia. Selma Vilhusen dokumentti poistaa aiheeseen liittyvää stigmaa, mikä on hyvä.

Hobbyhorse Revolution on itsessään erittäin hyvin tehty dokumentti aiheesta, joka on yllättävän suosittua puuhaa. Ehkä siinä on jotain tekemistä juuri sen yhteisöllisyyden kanssa: harrastus on helppo, varmasti halpa ja se yhdistää ihmisiä, jotka ovat jollakin tapaa herkkiä tai jopa rikki.

Vilhunen on kerrassaan loistava elokuvantekijä, jolta odotan seuraavaa juttua pian.


6. Kasvot, kylät (2017)
Ohjaus: JR, Agnés Varda

Kaksi erilaista taiteilijaa, muraali- ja kuvataiteilija JR, sekä legendaarinen, ensi vuonna Oscar-palkinnon elämäntyöstään saava Agnés Varda matkustavat Ranskan maaseudulla haastatellen tavallisia ranskalaisia ihmisiä.

JR nappaa heistä kuvia ja suurentaa ne talojen ja rakennelmien seiniin. Ihmiset puhuvat henkeviä ja kertovat elämäntarinaansa. Kasvot, kylät näyttää hyvältä, mutta on rytmiltään hyvin hidas - keskittymiskyky saattaa olla koetuksella.

7. Perkele! Kuvia Suomesta. (1971)
Ohjaus: Jörn Donner, Erkki Seiro, Jaakko Talaskivi

Kotimaisen dokumentin klassikko Perkele! Kuvia Suomesta. on yksi uraa uurtavimmista jutuista mitä Suomessa on tehty. Dokkarissa kierretään Suomea 1970-luvun alussa ja tallennettaan ajankuvaa, ihmisten mielipiteitä ja asenteita.

Perkele! on äärimmäisen kiinnostavaa katsottavaa tänä päivänä, mutta toki se herättää myös vahvoja vastatunteita: kun näin elokuvan erikoisnäytöksessä Orionissa, eräs nainen ampaisi teatterista ulos kun kohuttu seksikohtaus Lahdessa tapahtui elokuvan loppupuolella.

Emme tiedä mitä leikkauspöydällä tapahtui, mutta dokumentissa nähtävien tapahtumien valossa kyseessä saattoi olla jopa raiskaus. Jörn Donner itse myönsi, että jättäisi mauttoman kohtauksen tänä päivänä kokonaan pois. On mainittava, että Donner ei itse ollut mukana Lahden kuvauksissa. Tätä kohtausta lukuunottamatta dokumentti on merkittävä katsanto lähihistoriaamme.



8. Perkele 2 - Kuvia Suomesta (2017)
Ohjaus: Jörn Donner

Henkilökohtaisesti Perkele 2 - Uusia kuvia Suomesta oli eniten odottamani elokuva. Ensimmäisestä osasta on kulunut melkein 50 vuotta, mutta Jörkka jaksaa painaa. Ensimmäisen osan tapaan kuultiin haastatteluja tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä.

Ensimmäisen Perkeleen musiikki oli mukana, mutta uusien artistien esittämänä. M.A. Numminen, Arja Saijonmaa ja Rauli Badding Somerjoki kovattiin Ismo Alangon ja Yonan hienoilla tulkinnoilla. Paleface lauloi osan kappaleista, mutta ilmeisesti nämä leikattiin elokuvasta pois ja julkaistaan ainoastaan 500 kappaleen erikoisvinyylillä.

Perkele 2 maalaa tämän päivän Suomen. Donner haastattelee turvapaikanhakijaa ja toisaalta on jättänyt tylsät poliitikot pois. "Nuorissa on tulevaisuus", Donner on perustellut haastatteluissaan. Perkele 2 on onnistunut, silmiä avaava ja hauska elokuva, joka kannattaa katsoa.


9. Tokasikajuttu (2017)
Ohjaus: Jukka Kärkkäinen, J-P Passi

Pertti Kurikan nimipäivistä kertova Kovasikajuttu on mainio dokumentti kehitysvammaisten perustamasta punk-bändistä. Tokasikajuttu jatkaa samalla tyylillä yhtyeen tarinaa Aina mun pitää -kappaleesta ja Euroviisuista aina yhtyeen kunniakkaaseen päätökseen asti.

Tokasikajuttu ei ole missään tapauksessa huonompi elokuva kuin edeltäjänsä. Dokkarit toimivat yhdessä mainiosti ja elävät sovussa keskenään luontevasti. Muusikoiden matkaa on ollut ilo seurata ja Tokasikajuttu jättää arvoisensa hyvästit tuhansien rakastamalle yhtyeelle ympäri maailman.



10. Tokyo Idols (2017)
Ohjaus: Kyoko Miyake

Tämä japanilainen dokumentti on yksi viiden tähden mestariteos lisää Rakkautta ja anarkiaa -ohjelmistoon. En tiedä kuinka moni ehti tämän festivaaleilla nähdä, mutta se olisi ehdoton. Tokyo Idols punnitsee eri puolia nuorten teinityttöjen fanituksesta. Eihän fanittamisessa ole sinänsä mitään vikaa, mutta entä silloin kun fanit koostuvat keski-ikäisistä miehistä?

Miehet keräävät ja vaalivat näiden esiintyjien levyjä ja oheistuotteita fanaattisesti, elävät useassa tapauksessa yksin tavaroidensa kanssa, kiertäen tyttöbändien keikoilla jopa sata kertoja vuodessa. Eihän siinä sinänsä ole mitään vikaa, mutta jotkut julistavat 16-vuotiaan "idolin" olevan jo liian vanha.

Tokyo Idols näyttää molemmat puolet asiallisesti ja kiihkottomasti kyseenalaistaen. Dokkari käsittelee ja pohtii seksuaalisuutta nykypäivänä maailmassa, jossa seksi myy, jossa määritellään asioita seksillä ja jossa tarkemmin ajatellen kaikki on seksiä.


R&A 30 -juttusarjan toinen osa julkaistaan pian.

Lue myös toinen osa ja kolmas osa.