perjantai 15. syyskuuta 2017

Kangastus 38 -kilpailu

Suomen Kansallisteatterissa nähdään parhaillaan Kjell Westön historialliseen romaaniin pohjautuva näytelmä Kangastus 38.

Sen ja Suomen juhlavuoden kunniaksi Kulttuurishokki kysyy lukijoiltaan muistettavaa näytelmää Kansallisteatterissa. Mikä Kansallisteatterissa nähty näytelmä on tehnyt suurimman vaikutuksen?

Parhaat vastaukset julkaistaan tämän postauksen päivitettyyn versioon, kun kilpailuaika on päättynyt.
Palkinnoksi voittajalle on luvassa Kangastus 38 -kirjan pokkariversio kirjailija Westön signeerauksella. Voittaja tullaan valitsemaan arpamenetelmällä.

Kilpailu päättyy keskiviikkona 20.9.2017. Vastauksia voi jättää tämän blogipostauksen kommenttikenttään tai blogistille itselleen Facebookissa haluamallaan tavalla.

Arvioni Kansallisteatterin näytelmästä voi lukea oheisesta linkistä.
Kangastus 38 / Kuva: Mitro Härkönen

Tervetullut näyttämöversio Westön historiallisesta romaanista

Kuva: Mitro Härkönen
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanutta romaania Kangastus 38 (Otava, 2013) ylistettiin sen ilmestymisvuonna. Ilmestymisensä jälkeen ajankohtaisempana kuin koskaan, Kansallisteatterissa nähdään Kjell Westön romaaniin pohjautuva näytelmä, jonka näyttämösovituksen yhdessä ohjaaja Mikaela Hasánin kanssa on valmistanut Michael Baran.

Näytelmän keskiössä on asianajaja Claes Thune, joka toimii päällisin puolin tarinan kertojana. Tarinan varsinainen päähenkilö on kuitenkin salaperäinen rouva Wiik, jonka Thune palkkaa konttoristiksi asianajotoimistoonsa. Kun viikottain kokoontuva keskiviikkoklubi kokoontuu Thunen tomistolla, Wiik tunnistaa klubin jäsenistä yhden, joka on osana hänen omaa karmivaa menneisyyttään.

Antamatta spoilereita itse tarinasta, voin kertoa Kangastus 38:n kertovan ajasta toisen maailmansodan kynnyksellä palaten hätkähdyttäviin tapahtumiin Suomen itsenäistymisen jälkeen, aikaan kun kansa oli jakaantuneempi kuin koskaan. Eniten tästä kärsivät punaiset vangit ja poliittisesti valkoisten kanssa erimieliset yksilöt.

Mikaela Hasánin ohjaus on kompakti, mutta hieman tasapaksu. Lähes kolmetuntinen näytelmä ei jaksa pitää otteessaan tarinan mukaansatempaavuudesta huolimatta. Silti dialogi toimii mainiosti, näyttelijät tekevät loistavaa työtä ja esitys on kaiken kaikkiaan hyvä.

Kuva: Mitro Härkönen
Taustalla nähtävät videoprojisoinnit tukevat näytelmää, varastamatta huomiota tai ärsyttämättä katsojan silmää - ne tuovat historiallisen Helsingin käsinkosketeltavaksi kiinnostavan lavastuksen ja varmaotteisen puvustuksen kanssa.

Rouva Wiikinä nähdään kolme vahvaa naista: Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin. Jokainen tuo Wiikin roolin jotakin itsestään - roolihenkilöstä maalattu kuva rakennetaan mosaiikkimaisesti ja yhteispeli toimii päällisin puolin mainiosti. Tietty tarkkuus suorituksista vielä puuttuu (Kangastus 38 sai ensi-iltansa vasta viikko sitten), mutta se tulee esityksiä toistamalla korjattua.

Kilttinä ja sympaattisena asianajaja Thunena nähdään loistava Timo Tuominen. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli pakottava tarve nähdä Tuominen Kauppamatkustajan kuolemassa Willy Lomanin roolissa. Rooli olisi erilainen mitä häneltä on totuttu näkemään, ja uskoisin hänen saavan siitä paljon uutta irti. Tästä yhtälöstä voisi tulla jotakin häkellyttävän hienoa. Ping Mika Myllyaho.

Kristo Salminen tekee sen mitä Kristo Salmiselta odottaa - ei häntä helposti saa edes keksinkertaiseksi, niin loistavasta näyttelijästä on kysymys. Paikoin hänen juutalaisrunoilija Joachim Jaryn rooliinsa olisi toivonut hieman enemmän heittäytymistä, mutta silti Salmisen varma ja herkkä tulkinta koskettaa katsojaa.

Kaiken kaikkiaan Kangastus 38 on hieno valinta juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea - ei ilmeinen, vaan uskalias ja tervetullut.

Tämän kirjoituksen myötä olen myös aloittanut Kangastus 38 -aiheisen kilpailun, josta voi voittaa Kangastus 38 -pokkarin Kjell Westön signeerauksella. Kilpailuun pääset tästä linkistä.
Kuva: Mitro Härkönen

Maan koivussa kulkevi tähtösen tie

Olen innostunut aina kun mestarillinen Pirkko Saisio tekee jotakin uutta. Saision edelliset kirjalliset teokset Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ja Spuuki Spaidermän ja raju nonna (Siltala, 2017) ovat suorastaan loistavia. Hänen edellinen näytelmänsä Kansallisteatterissa Slava! Kunnia. jäi pari vuotta sitten näkemättä.
Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin uusin saisio, kantaesitys Koivu ja tähti on eräänlainen jatko-osa Zachris Topeliuksen samannimiselle sadulle. Saision näytelmässä seurataan sisarusten, Kristofferin ja Hagarin, eloa. Läpikäydään niin menneisyys, nykyisyys kuin tulevaisuus. Kaiken keskiössä on suomalaisuuden peruspilarit: mökki ja metsä.

Ensimmäisellä puoliskolla nähdään Kristofferin ja Hagarin menneisyyttä, lapsuutta. Tämän lisäksi seikkaillaan nykyisyydessä, jossa iso joukko ystäviä saapuu viettämään aikaa heidän mökilleen metsän siimekseen. Väliajan jälkeen nykyisyyttä jatketaan tulevaisuudella ja eräänlaisella dystopiakuvauksella.

Joku uutismedia teki jutun siitä, kuinka Saisio irvailee esityksellä kulttuuripiireille. Sitä en Koivussa ja tähdessä juuri nähnyt, vaikka toiveikkaana sitä odotinkin. Se näkyi pikemmin alaviitteenä yhden tai kahden rasittavan henkilöhahmon muodossa, mutta ei muuten. Pääasiassa näin näytelmän esittävän omanlaistaan versiota suomalaisuudesta.

Kuva: Stefan Bremer
Tyylilaji ei vaan valitettavasti purrut minuun. Saisio on erinomainen dialogeissa - parhaimmillaan Koivu ja tähti ylsikin terävään, hauskaan ja kriittiseen pohdiskeluun, mutta kokonaisuus ei kantanut parhaalla mahdollisella tavalla. Johtuuko se ohjaaja Laura Jäntin tulkinnasta, sitä en tiedä.

Paikoin Koivu ja tähti muistutti muutaman vuoden takaisia näytelmiä Maaseudun tulevaisuus ja Luolasto, ollen tosin vähemmän happoinen ja huomattavasti selkeämpi kokonaisuus kuin Maaseudun tulevaisuus ja kiinnostavampi tapaus kuin Luolasto.

Näyttelijöistä parhaimmillaan ovat Tiina Weckström (Hagar), Katariina Kaitue (Lillemor) ja Riku Nieminen (melkein kaikki muut), jotka tekevät timanttiset roolityöt. Sonja Salminen on mainio Lee ja Elsa Saisio on mainio Ann-Lee. Lee ja Ann-Lee, molemmat kummastelevat suomalaisuutta hieman vieraista näkökulmistaan.

Lavastus onnistui luomaan tuoreen ja modernin näkökulman metsään (jota ei pääse pakoon edes teatterissa), ollen kaikin puolin tyylikäs kokonaisuus. Myös puvusto oli tehnyt hienon työn, joka kaikkiaan tuki perinteisyydellään kokonaisuuden magiaa.

Koivu ja tähti onnistuu näyttämään pakolaisongelman pienessä mittakaavassa, kun tavallinen suomalainen porukka joutuu pyytämään apua. Mitä silloin kun oma mökki muuttuu kriisialueeksi ja rajat suljetaan nenän edestä? Paikoin Koivu ja tähti kosketti jotain todellista, mutta lipui lopulta tuonpuoleiseen vailla merkitystä.
Kuva: Stefan Bremer

tiistai 12. syyskuuta 2017

Mikä romaanin kirjoittamisessa on haastavaa, Jussi Huhtala?

Elokuvalehti Episodin toimituspäällikkö Jussi Huhtala on uneksinut omasta kirjasta jo pitkään. Vuonna 2015 Huhtala julkaisi Book on Demandin kautta lastenkirjan Paarmamies. Tänä syksynä Atena päätti kustantaa hänen virallisen esikoisteoksensa, Ukkosenjohdattimen.

Vaikka Huhtala kirjoittaa työkseen, kirjan polku kirjakauppojen hyllylle ei ollut helppo - voiko se koskaan olla? Oheinen haastattelu on käyty Huhtalan kirjajulkkareissa. Haastattelun alku valitettavasti uupuu, koska unohdin painaa rec:iä. Oleellinen välittyy kuitenkin mainiosti.

Jussi Huhtala
Kuva: Riikka Kantinkoski
Mitä opit Oriveden opistolta?
Sieltä olen oppinut todella paljon. Kävin siellä aluksi verkkokursseja 10 vuotta sitten, jonka jälkeen kävin monella kesäkurssilla. Se on paikka missä olen oppinut paljon ja pitänyt yllä luovaa kirjoittamistani. Vuonna 2010 ja 2011 järjestettiin Kohti mestaruutta -kurssi ja siellä opin tietysti todella paljon. Siellä Ukkosenjohdattimen käsikirjoitus muotoutui aika lopulliseksi, mutta silti tarvittiin vielä viisi vuotta ennen kuin se oli lopullisesti valmis.

Kerro Kohti mestaruutta -kurssista ja mitä sen jälkeen tapahtui.
Ehtona kurssille pääsylle oli se, että pitää olla olemassa valmis käsikirjoitus. Siellä oli 12 osallistujaa ja heti ensimmäisellä tapaamisella kuulin, että kolme tai neljä meistä tulee saamaan kustannussopimuksen edellisten vuosien perusteella. Pääsin siis askeleen eteenpäin vuonna 2010.
Vuonna 2011 lähetin seuraavan version kustantajalle ja ajattelin olevani aika lähellä, mutta silloinkaan kukaan ei halunnut julkaista sitä. Kului viisi vuotta, tein lastenkirjan ja kaikkea muuta. Ukkosenjohdatin jäi taustalle, mutta ajattelin että haluan kaivaa sen esiin vielä kerran. En halunnut päästää siitä irti. Kävin käsikirjoituksen läpi kolmannen kerran, lähetin sen joka paikkaan. Ajattelin, että sitten luovutan. Kustannussopimus tuli kuitenkin todella nopeasti, siihen meni vain pari viikkoa.

Eroaako luova kirjoittaminen toimittajan työstä?
Onhan se sillä tavalla samanlaista, että pitää saada tietty määrä tekstiä tiettyyn deadlineen mennessä. Kyllä lehtijuttujen tekeminen ja toimittajan työkin on todella luovaa, että siinä mielessä se muistuttaa sitä hyvin paljon. Totta kai on hirveästi apua, että on kirjo
ttanut myös ammatikseen.

Ukkosenjohdatinta on kutsuttu jossakin arvostelussa jo miesproosaksi, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Teoksesi kertoo 40-vuotiaasta Eerosta, joka on elämässään eräänlaisessa risteyskohdassa. Hän on sinkku, tympääntynyt työhönsä ja yksinäinen. Kuinka Eero syntyi?
Ukkosenjohdatin (Atena, 2017)
Se syntyi omista kokemuksistani, kun olin itse todella ahdistunut omassa toimistotyössäni ja kaipasin elämääni muutosta. Siinä mielessä Eero muistuttaa itseäni. Totta kai Eeron hahmo on hirveän paljon nörtimpi kuin minä, monin tavoin introvertimpi tyyppi mitä minä olen. Tässä kirjassa olevat toimistojutut perustuvat hyvin paljon omiin työelämäkokemuksiini ahdistavista konsulteista, tylsistä projekteista ja palavereista, sekä pöljistä työkavereista... Toinen asia mitä halusin kirjaan oli lapsuusmuistot. Halusin tehdä kirjan, mikä hyppii kahdella aikatasolla ja siksi siinä on lapsuuskokemuksia mukana - mutta epäsuorasti. Halusin käyttää ne eräänlaisen tehosekoittimen läpi. Täytyy muistaa, että kaikki ovat romaanihahmoja, eikä ketään ole kirjoitettu kirjaan suoraan.

Kirja vilisee elokuvia ja se on myös rytmiltään elokuvamainen. Oliko se tarkoitus vai onko se tuhansien nähtyjen elokuvien tulosta?
Tuo on ihan mielenkiintoinen pointti. Minulla on ollut tässä yksi käsikirjoitusopas. Useita käsikirjoitusoppaita kirjoittanut Syd Field käyttää oppia, että leffakäsikirjoitus menee aina saman kaavan mukaan: siinä on aina alku, keskikohta ja loppu. Siinä on aina tietyt juonenkäänteet tietyissä paikoissa. Perusrakenteen alku kestää 20 minuuttia, keskikohta 40 minuuttia ja loppu 20 minuuttia. Tutkiskelin sitä ja ajattelin käyttää sitä apuna. Näin olen saanut siihen sellaisen helpon Aristoteleen runousopin kaavan, jossa on selkeästi alku, keskikohta ja loppu.

Tuliko huumori vaivatta?
Luulen, että huumori oli helppoa ja varsinainen kokonaistarina vaikeampi. Huumorijutut ovat tavallaan kertyneet vuosien varrella. Halusin, että se on hauska. Olen aina ajatellut, että yleensä romaanit ovat kuolemanvakavia - maailma on täynnä vakavia romaaneja ja vakavaa taidetta, enkä halunnut tehdä kuolemanvakavaa kirjaa, vaan että siinä olisi myös huumoria mukana. En kuitenkaan halunnut tehdä huumorikirjaakaan, vaan että siinä olisi mukana myös vakava puoli. Halusin siinä olevan molempia. Aika helposti sellainen huumori tulee, vitsikkään dialogin keksiminen ja pyöritteleminen on itsellekin kivaa.

Mikä oli haastavaa?
On joskus kiva kirjoittaa pientä, vaikka sivun dialogipätkää, mutta kokonaisuuden kirjoittaminen on vaikeaa. Vaikka niin, että lupaa kirjoittaa kokonaisen luvun viikon aikana ja että saa itsestään irti sen, että pystyy joka päivä tekemään vaikka pari sivua. Pitää asettaa itselleen aikataulut ja pysyä niissä. Pikkupätkät onnistuvat ja aina voi tehdä muistiinpanoja kun tulee ideoita mieleen, ne ovat hauskoja. Mutta sitten kun pitää istua alas ja liittää ne osaksi romaania, osaksi kokonaisuutta...

Mitä kirjallisuus sinulle merkitsee?
Huhtala ja Ben Kalland Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla
Taiteiden yönä 2017
Se on merkinnyt paljon. Opin nuorena lukemaan ja olen aina lukenut kaiken minkä olen saanut käsiini, sarjakuvista korkeakirjallisuuteen. Kun olin pieni '70-luvulla niin silloinhan sarjakuvien lukeminen oli vahingollista. Nykyään sanotaan, että Aku Ankan lukeminen on hyödyllistä kun siinä on niin hyvää kieltä, mutta kun minä kävin koulua niin äidinkielen opettajat sanoivat, että Aku Ankan lukeminen on haitallista. Vähän sama asia kun nykyaikana puhutaan, että tekstarit ja somettaminen rapauttaa teini-ikäisten ja nuorten mielet, niin silloin sarjakuvat oli sama juttu. Olen aina lukenut kaikenlaista tekstiä, sekä Dostojevskiä että Aku Ankkaa ja kaikkea siltä väliltä.

Arvotatko Dostojevskiä tai Aku Ankkaa keskenään, vai haluatko edes?
En oikeastaan, jokaisella on oma paikkansa. En haluaisi tavallaan nyrpistää nenääni ettei joku olisi taidetta, en haluaisi erottaa korkeakulttuuria ja sitä mitä sanotaan viihteeksi. Tykkään itse paljon Hollywood-elokuvista ja minusta parhaat niistä ovat taidetta, kun taas jotkut ajattelevat että ne ovat pelkkää paskaa. En haluaisi arvottaa asioita tuolla tavalla.

Oletko suunnittelemassa jo seuraavaa romaania?
Kyllä sellainen on suunnitteilla. Suunnitteleminen on aina kivaa, pitäisi vaan kirjoittaa. Minulla on jo muutaman sivun synopsis seuraavasta romaanista ja tarkoitus olisi, että se valmistuisi vähän nopeammin kuin esikoisromaanini, joka kesti kaikkiaan kymmenen vuotta. Eräs opettajani Orivedeltä sanoi onnitellessaan, että rupea nyt jo kirjoittamaan uutta ennen kuin ensimmäinen ilmestyy ja saat tietää sen vastaanotosta. Se oli mielestäni hyvä neuvo ja olen jo aloittanutkin. Toivotaan, että parin vuoden päästä tulee valmista.

tiistai 15. elokuuta 2017

Käpylän Twin Peaks

Kuva: Mari Kaakkola
Vaikka olenkin sitä mieltä, että esityksen kestolla ei ole merkitystä, suhtauduin pienellä varauksella kun kuulin nuoren auteur Eero Leichnerin versioinnin William Shakespearen Macbethistä olevan kolme tuntia pitkä. Se on pitkä aika, mutta kuten sanottu: taiteen kestolla ei ole merkitystä, kunhan se on onnistunutta (lue: hyvää).

Mitä sitten on hyvä taide? Nähtiinkö sitä Ilves-teatterilla Käpylässä? Sanoisin niin.

Pian tosin huomasin Shakespearen olevan vain innoituksena Leichnerille ja työryhmälle: Neon Macbeth koostuu hyvin paljosta muuta. Esityksen prologi nähdään ulkona, jossain Käpylän vuorelta. Se ikäänkuin varoittaa yleisöä ettei esitys ole todennäköisesti sitä mitä olet odottanut. Mukana myös kuninkaallinen käyrätorvi.

Myöhemmin saliin astuessa nähdään kahtia jaettu katsomo, jonka keskellä on koko näyttämön halkaiseva turvekasa. Tämä on selvä lainaus Kenneth Branaghin ja Alex Kingstonin näyttämöversioinnista vuodelta 2013, jolloin Macbeth esitettiin manchesterilaisessa kirkossa.

Revittelevässä esityksessä kontakti oli heti läsnä - näyttelijät tuijottivat toisiaan ja yleisöään herkeämättä. Katsekontakti on helppo rikkoa, sen ylläpitäminen on haastavaa ja suomalaiselle jotenkin kiusaannuttavaa. Luultavasti teatteritaustani vuoksi pystyin kevyesti haastamaan näyttelijän katsekontaktin kanssa. Kun hetki tuli, en keskittynyt mihinkään muuhun kuin näyttelijöiden silmiin ja he minun. Käänsin pääni vasta kun näyttelijän oli lopetettava ja jatkettava kohtausta - eli useiden minuuttien kuluttua. Se on pitkä aika. Silmänräpäyksessä ehtii jopa rakastua.
Kuva: Mari Kaakkola

Leichner oli päättänyt käyttää esityksessä videota, jonka käyttötarkoitus ei heti minulle auennut. Esityksen ironisessa esitystyylissäkään ei sinänsä ollut mitään uutta. Nykyään jopa tuntuu siltä, että tämä ns. "repaleinen tyyli" on ainoa asia mitä nuoret teatterintekijät osaavat. Neon Macbethissä se ei kuitenkaan häirinnyt, eikä tuntunut päälleliimatulta, koska se sopi esityksen sisältöön.

Väliajan jälkeen yleisöä vietiin. Kolmessa eri ryhmässä yleisö näki kolme erilaista kohtausta. Kohtausten dramaturgia toimii, näki ne missä järjestyksessä tahansa. Olisikin ollut kiinnostava käydä katsomassa esitys toisen kerran ja nähdä mitä uutta A, B ja C -kohtausten järjestyksen vaihdos tuo.

Upeasti ja hyvällä maulla lavastetussa valkoisessa huoneessa nähtiin hieno, tarkka ja koskettava monologi Riikka Koskisen esittämänä. Kohtauksen oli kauniisti kirjottanut Minne Mäki. Kohtaus oli hyvin davidlynchia, kuten myös seuraava metsäkohtaus. Twin Peaksin kaltaisessa metsässä tapahtui paljon ja samalla ei mitään. Jokainen näyttelijä oli räjähdysherkkiä, mikä toi kiinnostavan jännitteen kohtaukseen.

Salikohtauksessa nähtiin kahden vahvan taisto, jossa pohdittiin mm. ihmisyyttä ja valtaa. Nämä kaksi teemaa olivatkin Neon Macbethin keskiössä. Vaikka teemat ja pohdinnat ovatkin vahvoja, katsoja ei silti saa ähkyä. Pituus ei ole ongelma, koska näyttelijät ja katsojat ovat kokoajan vuorovaikutuksessa keskenään: aika menee nopeasti, eikä keskittyminen pääse herpaantumaan.

Roolitus oli pääosin erinomainen. Haluaisin mainita tässä jokaisesta jotakin, mutta olen tehnyt päätöksen etten mainitse montaa näyttelijää. Otan siis vain muutaman.

En ole nähnyt missään ylioppilasteatterissa vastaavaa, kun katsoin Roderick Kabangan roolityöskentelyä. Tässä miehessä lahjakkuus kulminoituu. Hänen karismansa sai aikaan kylmät väreet, ja uskonkin hänen tulevaisuuteensa suomalaisessa teatteri- tai elokuvamaailmassa.

Anna Reini teki hienon roolin. Hänellä on näyttelijänlaatua: roolityöskentely on vähäeleistä, mutta monisävyistä. Juuri sellaista mikä tekee näyttelijästä loistavan.

Otto Henriksson saa valitettavasti hyvin samanlaisia rooleja, vaikka hänellä riittäisi pateja muuhunkin. Hän tekee hienosti kaiken sen minkä tekee. Toivon, että seuraavassa produktiossa hänet nähtäisi vielä haastavammassa roolissa. Markku Harjun Macduff on paras roolityö jonka olen häneltä nähnyt! Mainio!

Kaikin puolin Neon Macbeth on loistava kokonaisuus jota voi suositella. Leichner on valinnut paljon käsiteltäviä asioita esitykseen, toisinaan ehkä hieman liian runsaasti, mutta kokonaisuus pysyy siitä huolimatta kasassa ja jättää katsojalle ajateltavaa. Lynch voisi olla ylpeä.

Neon Macbethin Facebook-tapahtumasivuille pääset tästä.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Tätä muistellaan vielä pitkään: Richard III Kansallisteatterissa

Kuva: Tuomo Manninen
Muutamia hienoja esityksiä on tullut tänä vuonna nähtyä, mutta pääosin olen nähnyt mielenkiinnotonta ja intohimotonta lopputulosta. Sitä samaa vanhaa, mutta saattaa johtua myös mielialastani. Kansallisteatteri toi kuitenkin ensi-iltaan jotakin, joka sai minut kiinnostumaan heti alussa.

William Shakespearen Richard III on tunnettu siitä, että sen nimiroolin, Glouchesterin herttuan, roolin saavat näyttelijät ovat useimmiten alansa parhaita - vähän sama juttu kuin Hamletiksi valituilla. Kristo Salminen on erinomainen valinta Glouchesteriksi, jolla hän osoittaa olevansa Suomen huippuja. Mikä tekee Salmisesta niin erinomaisen? Mikä tekee koko produktiosta niin ainutlaatuisen?

Työryhmä on tietysti paras mahdollinen, heidän keksinäinen dialoginsa on tominut ja ohjaaja Jussi Nikkilän visio on ollut kristallin kirkas. Richard III eroaa muista Suomessa viime aikoina esitetyistä shakespeareista siinä, että kaikkein tärkeimmäistä on pidetty huolta. Tämä kaikkein tärkein on tietenkin kieli.

Shakespeare ei toimi suomeksi samalla tavalla kuin alkuperäiskielellä, mutta mikäli käännös on poikkeuksellisen ansiokas - tässä tapauksessa juuri edesmenneen, mestarillisen Matti Rossin (1934-2017). Rossi oli yksi harvoista kääntäjistä, joka sai Shakespearen tekstin kuulostamaan aidolta, mutta samalla kauniilta.

Kuva: Tuomo Manninen
Nikkilä ymmärsi kielen merkityksen, eikä antanut sen olla tiellä. Ymmärtäähän sen: hän opiskeli jonkin aikaa shakespearea erittäin arvostetussa London Academy of Music and Dramatic Artissa, eli tuttavallisemmin LAMDA:ssa. Siis koulussa, jonka alumneihin lukeutuvat mm. Jim Broadbent, Benedict Cumberbatch, Richard Harris, John Lithgow, Brian Cox, Malcolm McDowell ja shakespearemestari Rory Kinnear.

Jos jossain, siellä ymmärretään opettaa kielen merkitys. Nikkilä iskosti jokaisen näyttelijän päähän luontevan ilmaisun, mitä ilman shakespeare ei hengitä. Richardin rooli on vaativimpia teatterirooleja mitä on, näyttelijä on lähes koko kolmen tunnin keston lavalla ja puhua palpattaa repliikkejä menemään. Salminen ei lausunut sanaakaan epäuskottavasti. Tämän olen kyllä nähnyt likipitäen hänen jokaisessa roolissaan sen melkein 10-vuoden ajan kun olen Kansallisen esityksiä nähnyt.

Esityksen elementit ovat hyvin riisutut. Esimerkiksi näyttämöllä nähdään aitoja soihtuja, salissa tuoksuu puu ja osa miesnäyttelijöistä on puettu Shakespearen ajan mukaisesti naisiksi. Kaikella tällä on haettu alkuperäistä ja autenttista tunnelmaa, mikä on myös onnistunut.

Tällä kokoonpanolla kun saisi nähdä lisää Shakespearen klassikoita... Klassikko on monille kirosana ja pelkkä termi saattaa puuduttaa, mutta se tarkoittaa sitä ettei henkilö ole koskaan aidosti nähnyt hyvää versiointia mistään klassikosta. Niiden asemaan on syynsä, mutta myönnän Shakespearen näytelmien olevan mahdollisesti hieman vaativia. Mikäli näin on, kannattaa aloittaa kevyesti katsomalla esimerkiksi Kenneth Branaghin loistava filmatisointi Paljon melua tyhjästä ja silloin tällöin heittäytyä mukaan. Ennen pitkään se imaisee mukaansa.

Tämä, lukijat hyvät, on teatterin mestarikurssi. Kokekaa se. Ja luvatkaa: tästä lähtien jos luette, että  Jussi Nikkilä ohjaa Kristo Salmista ja lukuisia muita erinomaisia näyttelijöitä William Shakespearen eepoksessa ja esitys vielä nähdään Suomen parhaalla näyttämöllä Willensaunassa... Kannattaa mennä katsomaan.

Esitykset ovat loppuunmyytyjä koko alkusyksyn, mutta peruutuspaikkoja sopii kysyä ennen esitystä. Lippuja näyttää olevan vielä loppuvuodelle, joten varaa paikkasi pian.

Kuva: Tuomo Manninen

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Place I Belong: Pori Jazz lauantai (3/3)

Michael Kiwanuka / Kuva: Tomi Palsa
Kuinka ollakkaan: viimeisenä päivänä aurinko suorastaan lempii kuuntelemaan saapuneita. Ihmiset ovat saapuneet aikaisemmin kuin edeltävinä päivinä, sillä kevyttä tungosta riittää jo parkkipaikalta lähtien. Tänään onkin poikkeuksellisen kova line-up.

Kolmas päivä tuo tullessaan jotakin, mitä en koskaan odottanut. Päivä oli kaikessa suhteessa poikkeuksellinen. Ensimmäinen näkemäni artisti oli suoranainen ihme: brittiläinen Michael Kiwanuka. Tiesin Kiwanukasta aiemmin vain sen, että hesari oli nostanut hänen edellisen Pori Jazz -esiintymisensä vuodelta 2013 parhaimmaksi tapaukseksi koko festivaaleilla.

Michael Kiwanuka / Kuva: Tomi Palsa
Istahdin sopivan etäisyyden päähän lavasta ja jäin odottamaan. Hirveä määrä ihmisiä jo tähän aikaan - oikeastaan koko Päälavan edusta näyttäisi olevan täynnä. Kun musiikki alkoi, ei ollut epäilystäkään miksi. Tallustin Jungle Recordsin teltalle ja ostin Kiwanukan uusimman albumin, Love & Hate -vinyylin, ensimmäisen kappaleen aikana. En ole koskaan kokenut vastaavaa musiikin vyörytystä. Näin Jazzien jälkeen olen hankkinut hyllyyni myös debyyttialbumi Home Againin.

Tässä miehessä on soulia, rockia, jazzia - kaikkea mitä voi toivoa. Olin suorastaan pakahtua onnesta, kun sain kuulla jotakin näin loistavaa ja yllättävää. Yleisö oli täysin mukana, kuten minäkin. Black Man in a White World oli upea livenä ja suoraan sanottuna en muista muita kappaleita keikalta. Olin niin hämmästynyt esityksen vaikuttavuudesta. On selvää, että kun Kiwanuka nähdään seuraavan kerran Suomessa, myös minä olen paikalla.

Kiwanukan jälkeen odottamani Jethro Tull ei tuntunut enää miltään. Tosin heidät oli myös pistetty pienelle Jokilavalle, joka suorastaan pursusi Jethro Tull-faneja. Ja heitä todella oli paljon. Keikka ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta, valitettavasti. Toki se oli täynnä energiaa, yhtyeen nokkamies Ian Anderson soitti huiluaan ja pomppi (mielestäni on aina siistiä, kun rockbändissä on jokin instrumentti, joka ei aivan siihen kuulu - huilu on yksi niistä, ja kuulostaa mahtavalta).
Jethro Tull / Kuva: Tanu Kallio

Oikeastaan voi olla, että Kiwanukan vuoksi nämä seuraavat - kaikki mahtavia artisteja ja bändejä, sitä ei voi kukaan kiistää - eivät saaneet aikaan tunnereaktiota, joka muina päivinä on ollut selviö. Kävin ostamassa myös mainion Erykah Badun debyyttialbumin vuodelta 1997, Baduizmin, mutta en rakastunut niin vahvasti. Olihan hänen äänensä suorastaan upea ja riikinkukkomainen lavapreesens toimi hienosti.

Erykah Badu / Kuva: Tomi Vastamäki
Badun kiertue juhlistaakin nimenomaan hänen 20 vuotta sitten ilmestynyttä Baduizm-debyyttiään, mikä sinänsä olikin hieno tilaisuus päästä tutustumaan hänen musiikkinsa juuri nyt. Debyytti kun yleensä luo artistille sen pohjan, johon hän alkaa rakentua. Keikan lopuksi Badu huusi ylistyksensä seuraaville, vahvoille naisidoleilleen. Heistä toinen oli Chaka Khan, 10 Grammy-palkinnon voittaja.

Olihan Khanin ääni verraton, mutta muuten en hirveästi innostunut tästä yli 70 miljoonaa albumia myyneen funk-leidin esityksestä. Show sai mielestäni piristysruiskeen vasta, kun Khan otti Erykah Badun kanssaan lavalle kappaleen ajaksi. Badua itketti ja he lauloivat yhdessä. Tämä oli hetki, jonka tiedän jäävän Pori Jazzin historiaan. Tuollaista kohtaamista saa todistaa erittäin harvoin, mutta täällä se on mahdollista. Kaikki on Porissa mahdollista.

Chaka Khan / Kuva: Riikka Vaahtera
Verneri Pohjola esitti Lokkilavalla yhtyeensä Verneri Pohjola Groupin kanssa uunituoreen Pekka-albumin. Pohjola on trumpetteineen ehdottomasti Suomen kovatasoisimpia jazzmuusikkoja. Juuri tällaiset show't tekevät Lokkilavasta niin ihmeellisen ja legendaarisen estradin. Toissa vuonna pääsin kuulemaan samaisella lavalla Jukka Perkoa ja hänen maagista saksofoniaan, ja juuri Pohjolan keikka sai minut muistelemaan tätä hetkeä.

Kaiken kruunasi kuitenkin luonnonvoima. En ollut täysin varma mitä odottaa illan pääesiintyjältä. Grace Jones lunasti kuitenkin jokaisen odotuksen ja enemmän. Tiedän, että Jonesilla on faneja paljon, mutta en koskaan ole päässyt kiinni hänen musiikillisiin ansioihinsa: vaikka muutamia yksittäisiä, ihan hyviä discopop-kappaleita olenkin kuullut, en ole ollut täysin vakuuttunut.

Mutta ensitahdista alkaen Jones näyttää kuka hän on.
Grace Jones / Kuva: Tanu Kallio

Hän on muusikko.
Hän on näyttelijä.
Hän on malli.
Hän on taiteilija.

Grace Jonesin tarjoama show on, kuten Pori Jazz lupasi ennakkotiedotteissaan, jotakin mitä et koskaan unohda. Vaikka se oli yksityiskohdiltaan yhtä tarkkaan harkittu kuin U2-yhtyeen valtavat rakennelmat ja pyörimiset, Jones osasi nauraa kun jokin meni pieleen. Lähes 70-vuotias jumalatar otti asian rennosti ja nauroi jos asuste hajosi tai siirtymät eivät sujuneet odotetulla tavalla.
Intensiteetti pysyi koko pimenevän illan.

Jonesin show oli rohkea, paljas, ennennäkemätön ja - jälleen - puolentoistatunnin hetki, joka tulee jäämään ikuisesti Pori Jazzin historiaan. En ole koskaan nähnyt vastaavaa, enkä tule koskaan näkemään. Jonesin levyjen kuuntelu on edelleen melko turhaa, koska ne eivät välitä minulle sitä mitä hän parhaimmillaan artistina on. Se suuri taiteilijuus ei välity siitä mikä hänen musiikissaan kuuluu. Show on vaan nähtävä.

Ensi vuonna Pori Jazz järjestetään 14.-22.7.2018. Kehoitan kaikkia lukijoita saapumaan paikalle - ette tule pettymään.

Lue myös reportaasini muilta päiviltä:
Pori Jazz: Päivä 1 - torstai
Pori Jazz: Päivä 2 - perjantai

Grace Jones / Kuva: Tomi Palsa
Grace Jones / Kuva: Samuli Pentti

Place to Hide: Pori Jazz perjantai (2/3)

Kandance Springs / Kuva: Riikka Vaahtera
Aurinko paistaa ja artistit laulaa - kuinka hieno päivä saapua Kirjurinluodolle. Päiväni alkoi burgerilla ja Nashville, Tennesseestä kotoisin olevan Kandance Springsin odottamisella.

Upea-ääninen soul-laulajatar on alle 30-vuotias ja julkaissut esikoisalbuminsa viime vuonna arvostetulla Blue Note -levy-yhtiöllä. Ennen keikkaa ilmoitettiin Springsin saapuvan signeeraamaan albumiaan keikan jälkeen. Mitäkö se tarkoittaa? Ryntään heti Päälavan vieressä olevan Jungle Recordsin telttaan ostamaan Soul Eyes -albumin ettei se vahingossakaan ehdi loppua.

Springs oli karismaattinen ja lunasti kaikki odotukset joita katsojilla oli. Hän istui flyygelinsä takana soittamassa albumillaan kuultavia kappaleita yhtyeensä kanssa. Juuri tämä on Pori Jazzin ydin: tuoda kuultavaksi loistavia artisteja, joista et ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Nämä artistit saavat suurta näkyvyyttä suomalaisyleisölle Porista ja aivan varmasti kasoittain uusia faneja.

Olen jokaisena vuonna yllättynyt juuri näistä artisteista, joita en aiemmin tunne. Suurimmat yllätykset odottavat toki vielä seuraavaan päivään, mutta Kandance Springs oli tervetullut tutustuminen. Uusi ystävä.

Talk to Me, nimikappale Soul Eyes, Place to Hide, Neither Old Nor Young ja Leavin' ovat albumin kovia luita, mutta myös paikoin hyvältä Disney-kappaleelta kuulostava Too Good to Last ja mahtava Novocaine Heart tuovat väristyksiä.

Kandance Springs signeeraa / Kuva: Samuli Pentti
Keikan jälkeen jäin odottamaan Jungle Recordsin luokse, jonne oli saapunut kymmeniä nimikirjoitusta hamuavia musiikkidiggareita. Ihmiset toivat Soul Eyes -vinyyliä ja cd:tä artistille signeerattavaksi. Springs oli erittäin hyvätuulinen ja hymyili kuin Porin aurinko. "How are you?" Springs kysyi jokaiselta. "I'm good", muistelen vastaavani, ja kysyin kuinka hän itse voi. Kuinka amerikkalaiselta voi tuntua tuon kohtaamisen jälkeen? Small talkia tulevan, nousevan tähden kanssa. Can't complain.

Päivän missattu mahdollisuus oli Olli Hirvonen New Helsinki, josta ehdin kuulla vain lopun. Kun laadukkaita artisteja ja yhtyeitä on liikaa, syntyy nopeasti tilanne että uskoo maailmassa olevan vain hyvää musiikkia. Yllätysesiintymisen Lokkilavan edustalla tehnyt Sun Ra Arkestra tosin muistutti ettei kaikki välttämättä uppoa. Heidän musiikkinsa oli kuin New Orleansilasen hautasaattueen musiikkia. Tosin tämä oli vain esimakua seuraavan päivän keikasta, jota en nähnyt.

Tässä vaiheessa on hetki suorastaan hehkuttaa alueella olevaa ruokapuolta: tarjontaa löytyy enemmän kuin osaisi toivoa. Jos haluat jäätelöä suoraan Tampereen sydämestä, siellä on koju. Burgeria löytyy anniskeluteltasta. Jokilavan vieressä on oma ruoka-alueensa, josta saa falafeleja, aasialaista, salaattia, proteiinimättöä, muutaman kymmenen metrin päästä jopa sushia... Metrilakuja, you name it. On varmaa, että jokaiselle löytyi jotakin ja kaiken lisäksi kohtuu hinnoin - lähes joka kojussa kunnollisen aterian sai 10 eurolla, mikä ei ole laadukkaasta ruoasta festarihinnaksi paha.

Herbie Hancock / Kuva: Tomi Vastamäki
Illan henkinen pääesiintyjä, jazzlegenda Herbie Hancock ei esittelyjä kaipaa. 77-vuotias Hancock kuuluu jazzin uudistajiin ja Porissa vierailijoiden kärkikastiin - tämä on hänen kahdeksas esiintymisensä Jazzeilla. Hancock soitti aikanaan myös Miles Davisin kanssa, mikä on vain lisännyt hänen statustaan fuusion kruunaamattomana keisarina.

Hancock oli saanut silmämääräisesti Kirjurinluodon täyteen ihmisiä - ja huomattavan määrän nuorta kuulijakuntaa. Jazz ei katso ikää. Seisoin eturivissä ja vierelläni oli jazzdiggareita ja hiljaisia besserwissereitä. He tunsivat tuotannon läpikotaisin, mikä voitti kunnioitukseni puolelleen - ei sillä että kunnioitukseni painaisi heidän henkisiä Fazioli-koskettimiaan senttiäkään.

Jazzmestarin kuuluisimmat tunnistin itsekin: Watermelon Manista ja Actual Proofista Chameleoniin ja Cantaloupe Islandiin. Hancock ei vaikuttanut ikäiseltään hetkeäkään. Mies on lähes 80 vuotta, mutta soittaa ja esiintyy kuin puolet nuorempi veikkonen. Hänen yhtyeensä koostui maailman kiinnostavimmista muusikoista, aina Kendrick Lamarin tuottajasta Terrace Martinista, Santanan ja Stingin kanssa esiintyneisiin muusikkoihin.

Jamiroquai / Kuva: Tomi Vastamäki
Hyvä ystäväni oli myös saapunut siskonsa kanssa Pori Jazzeille - ensimmäistä kertaa koskaan. He olivat tulleet katsomaan Jamiroquaita, jota itse en tunne. Ystäväni myönsi, että vaikka on täällä ensimmäistä kertaa, hän todella haluaisi tulla uudestaan. Täällä on niin siistiä ja hyvä fiilis, hän sanoi. Se tunne todella on jotakin mitä muut tämän tasoiset festivaalit eivät tavoita.

Jamiroquai oli pimenevän illan pääesiintyjä. Musiikki oli minulle tuntematonta, mutta lavashow teki vaikutuksen. Muusikot osoittivat myös osaavansa soittaa ja laulaa - tuskimpa Kirjurinluoto olisi ollut muuten täynnä bändin faneja. Tungokseksi asti. Fanit rakastivat keikkaa ja tanssivat Jamiroquain tahtiin ties mitkä seppeleet pääässään. Yhtyeen laulajalla oli led-valaistut sarvet, jollakin katsojalla intiaanipäähine. Hattujen ja valojen juhlaa.

Lue myös reportaasini muilta päiviltä:
Pori Jazz: Päivä 1 - torstai
Pori Jazz: Päivä 3 - lauantai

Kandance Springs / Kuva: Samuli Pentti

I'm Waiting for the Day: Pori Jazz torstai (1/3)

Kun minulta kysytään vuoteni kohokohtia, Pori Jazz lukeutuu siihen aina kun olen Poriin päässyt. Tänä vuonna 52. Pori Jazz oli minun kolmanteni. Olen aiemmin päässyt festivaaleilla käymään vuosina 2011 ja 2015 - oikeastaan ensimmäiset Jazzit olivat ensimmäiset festarit joilla olen koskaan käynyt. Lienee tarpeetonta sanoa, että myös parhaat tunnelmansa ja tarjontansa puolesta.

Fantastic Negrito / Kuva: Riikka Vaahtera
Ensimmäinen päivä Pori Jazzeilla oli hieno, vaikka kylmyys ja sateinen keli yrittivät saada päivästä otettaan. Lukiessani Pori Jazzin 50-vuotishistoriikkia, siellä on maininta kuinka harvoin tapahtuman aikana on satanut. Jännitin koko viikon Porin kelejä - taasko siellä sataa? Joka kerta kun olen päässyt Jazzeille siellä on satanut. Olenko pahanilmanlintu, jonka on syytä pysyä kaukana koko tapahtumasta, jotta muut saisivat nauttia täysillä? Onneksi seuraavat päivät todistivat muuta, eikä minun tarvitse välttää festivaaleja.

Koska olin mattimyöhäinen majoituksen kanssa (rupesin suunnittelemaan matkaa vain kuukausi ennen), huomasin ettei majoitus ole hirveän helposti järjestettävissä: hotellit kannattaa kuulemma varata vuotta ennen, jotta varmasti saisi huoneen kohtuulliseen hintaan. Pori Jazzin kanssa samaan aikaan järjestetään vuoden poliittinen tapahtuma Suomi Areena samaan aikaan.

Onnekseni sain 50 kilometrin päästä Raumalta mukavan asunnon, jossa kykenin viettämään yöt lyhyillä yöunilla ennen seuraavan päivän rientoja. Raumalta on helppo tie Poriin, joten arkailu yösijan valinnan suhteen sieltä on turhaa.

Kun saavuin festivaalialueelle, totesin tulleeni liian myöhään. Klo 15 aloittanut yhdysvaltalainen Fantastic Negrito kuulosti juuri siltä, että olisi pitänyt saapua aiemmin. Yleensäkin Poriin saapuvat artistit haluavat sanoa jotakin: heidän musiikissaan yhdistyy sanoma ja musiikillinen taito. Kun nämä asiat yhdistyvät, syntyy jotakin mitä arvostan suunnattomasti.

Fantastic Negriton päätettyä settinsä Päälavalla, oli aika suunnata Lokkilavalle. Jazzkitaran virtuoosi Bill Frisell esiintyy Bill Frisell Trio -kokoonpanonsa kanssa, jossa kuullaan bassossa Tony Scherriä ja rummuissa Kenny Wollesenia. Ennen Jazzeja tiedotettiin, että luvassa saattaa olla mitä tahansa: jazzstandardeja, Frisellin vanhaa tai uutta materiaalia, kenties lainakappaleita - mitä tahansa. Yhtye ei suunnittele settiään etukäteen, mikä toi vaarantunteen myös kuulijalle.

Bill Frisell Trio / Kuva: Vessi Hämäläinen
Suunnittelemattomuus näkyi ainakin siinä, että show alkoi himmaillen. Vasta hetken jälkeen Frisellin minimalistin jazztapailu kehkeytyi omaksi maailmakseen Suomen suven hellässä syleilyssä. Vielä tässä vaiheessa sää oli kolea, mutta miellyttävän siedettävä. Oli jälleen ilo huomata, että Bill Frisell Trio houkutteli Lokkilavan edustan täyteen kuulijoita, vaikka olikin melko varhaista.

Katsojakunta oli nuorta ja vanhaa: rentoa, fiiniä ja rennon fiiniä. Oli hauska huomata, kuinka moni Jazzien seniorikuulijoista asetti istuinalustan tai muovipussin puhtaiden penkkien suojaksi. Suojelivatko he takapuoltaan penkiltä vai penkkiä takapuoleltaan, ei pysty sanomaan. Eräs mies nousee seisomaan ja vilkuttaa tuttavalleen kesken keikan. Kun hän huomaa minun katsovan häntä useiden kymmenien metrien päästä, hän laskee nolona kätensä, heilauttaa vielä kerran varovasti uudestaan ja istuutuu. Näinkö juuri sitä kuuluisaa suomalaista revittelyä?

Aluksi Bill Frisell Trio ei tehnyt minuun vaikutusta kuulijana. Huomasin bändin voimavaran vasta hetken soiton jälkeen. Kun musiikin antaa soljua läpi korvien, sen maailma aukeaa huomattavasti selvemmin. Kun musiikin hyväksyy, se toivottaa lämpimästi tervetulleeksi.

Tuomari Nurmio / Kuva: Tomi Palsa
Yksi festivaalin eniten odottamani keikka nähtiin seuraavaksi. Päälavan edusta oli vielä harva, mutta pian Tuomari Nurmion aloituksen jälkeen jazzkansa löytää perille. En itse tunne Dumarin tuotantoa kovinkaan hyvin - ainoastaan satunnaisia klassikkoja sieltä täältä. Nyt festarin jälkeen olen kuitenkin tutustunut hänen musiikkiinsa - ja loistavaan uuteen Dumarillumarei -albumiinsa - ja voin todeta olevani hänen suuri faninsa.

Porissa kuultiin retrospektiivinen kattaus Tuomari Nurmion uralta. Hittejä eri vuosikymmeniltä, mutta myös uusia lauluja. Tämä vuosi on hänelle erityinen, sillä herran ensilevytys Oi mutsi mutsi täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Kappale aloittikin koko show'n. Ensin lavalle asteli Nurmio itse, hetken päästä koko yhtye. Ja kuinka hyvältä se kuulostikaan!

Oli kiehtovaa katsoa kuinka Dumari osasi ottaa yleisönsä vailla ontuvia yleisön hurraa-huudattamisia. Toisaalta puisevat "kaikki mukaan" -huudot eivät sovi kaikkein uskottavimmille kotimaisille. Ei Juice Leskinen, Ismo Alanko tai Tuomari Nurmio tarvitse sellaista. Heidän tapauksessaan yleisö on mukana. Dumari on suvereeni esiintyjä ja erittäin kovassa iskussa yhtyeineen.

Tuomari Nurmio / Kuva: Riikka Vaahtera
Suurta herkkua oli esimerkiksi kuulla Lasten mehuhetki, Punainen planeetta tai Paavi roskapankissa - suuria klassikkoja. Klassikkojen lisäksi oli upeaa kuulla myös tuoretta materiaalia, kuten Dumarillumarei -albumin nimikkokappale ja Tsaari, sekä Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen -elokuvassa kuultava Skulaa tai delaa. Kuten Nurmio totesi, Kaurismäen elokuva sai lyttäyksen Suomessa monilta tahoilta, esimerkiksi Helsingin sanomilta. Lyttäys kesti siihen saakka kunnes elokuva palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla ohjauksesta. Siinä on jotain hyvin suomalaista.

Omalta osaltani Ambrose Akinmusire jäi valitettavasti näkemättä (jälkeen päin olen kuullut ja lukenut sen olleen suuri menetys), eikä Wilco antanut minulle hirveästi mitään. En tiedä miksi, koska tyylissä ei ole vikaa. Ei vaan uponnut. Setti oli pitkä, ja Wilco-fanit nauttivat siitä selvästi. Sehän on pääasia.

50-vuoden odotus palkittiin jämptisti klo 22:30, jolloin Päälavalle nousi illan pääesiintyjä. Minuutilleen ajoissa aloittanut Brian Wilson sai sateessa odottavan yleisön mukaan heti ensimmäisen California Girls -kappaleen alkaessa. Kuten sanottu, The Beach Boys on vieraillut Suomessa, mutta Wilsonia itseään ei ole aiemmin täällä nähty. Hänen elämänsä on ollut kovin raskasta, eikä hänen sairautensa helpota asiaa. On kuitenkin unohtumatonta nähdä juuri 75 vuotta täyttänyt Wilson Kirjurinluodolla.
Brian Wilson / Kuva: Tomi Palsa

Falsetti ei enää legendalta luonnistu, mutta hänen yhtyeensä paikkaa tämän huolen. Kappaleissa, jossa vaaditaan korkeampia ääniä tai falsetteja, se hoituu nuorempien yhtyetovereiden puolesta. Wilson itse istuu koskettimiensa takana ja laulaa. Omiksi kohokohdikseni nousee setin kolmas kappale, klassinen I Get Around - myös yleisö pyörii onnesta.

10 laulun jälkeen päästin kiertueen päätavoitteeseen: esittää legendaarinen, viime vuonna 50 vuotta täyttänyt Pet Sounds -albumi kokonaisuudessaan. Se olikin konsertin huippukohta. Wouldn't It Be Nice, I'm Waiting for the Day, Sloop John B ja God Only Knows. Albumin upean finaalin koosti kappaleet Here Today, instrumentaali Pet Sounds (ilman eläimiä) ja Caroline, No. Kun puhutaan pop-kappaleista, tässä on kovia klassikkoja.

Konsertti ei päättynyt vielä suinkaan tähän: encore sisälsi viisi kappaletta, joista ensimmäinen Good Vibrations sai - anteeksi latteuteni - yleisön värisemään. Koko konsertti päättyi Love & Mercy -nimiseen balladiin, joka on myös Wilsonin elämästä kertovan, pari vuotta sitten ilmestyneen elämäkertaelokuvan nimi.

Rakkautta ja armoa, siitä Wilsonin konsertissa oli pohjimmiltaan kyse.

Lue myös reportaasini muilta päiviltä:
Pori Jazz: Päivä 2 - perjantai
Pori Jazz: Päivä 3 - lauantai

Brian Wilson / Kuva: Tanu Kallio














keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Kotimaa on toista maata

Olen ollut jo pitempään väsynyt teatteriin. En ole jaksanut käydä, motivaatio on täysin nollassa. Sitten tuli kesä ja normaalit teatterit jäivät lomille. Alkoi kesäteatterikausi, jota yleensä kartan. Pyrin katsomaan ystävieni esitykset, sekä satunnaisien isompien kesäteatterien juttuja jos tielle sattuu, mutta muuten en jaksa sitä samaa vanhaa kainalopieru/heinähattuhupailua.

Viime vuonna perustetun Rintamateatterin Kotimaa oli toista maata. Tunti ja vartti hauskaa ja vakavaa. Voisi jopa sanoa että täydellinen yhdistelmä, joka viihdyttää, mutta saattaa samalla myös opettaa jotakin.

Käsikirjoitus on työryhmän yhdessä työstämä, mutta dramatisoinnista vastaa näyttelijä, muusikko ja runoilija Karlo Haapiainen. Tästä kaikesta vastaa ohjaajan ominaisuudessa suurtirehtööri Joel Härkönen. Kokonaisuus on sekava ja samalla täysin hallittu, eikä suvantovaiheita ehdi juurikaan esityksessä tulla.

Esityksen aikana ajatuskaareni meni jotakuinkin näin:

1. Alku - mitä nyt taas?
2. Esitys käyntiin - nyt revitellään huolella. Onko tämä ilottelua?
3. Esitys jatkuu - tämä ei ole pelkkää ilottelua.
4. Jotakin tapahtuu - ja taas saa nauraa.
5. Esitys herättää ajatuksia - pistää todella ajattelemaan, mutta ei itketä.
6. Loppu - kuin kelvollisten löylyjen jälkeen.

Ehkä tässä vaiheessa avaan Kotimaata hieman. Se on ikäpolvelleni hyvin tyypillinen ironinen kokonaisuus, jossa karnevalisoidaan monen suomalaisen "pyhä", oli kyseessä sitten urheilu tai viina. Mutta ettei tilanne olisi liian loukkaava, nauretaan myös itselle, tai lähinnä ohjaaja Härköselle ja hänen kaksinaismoralismeilleen.

Kun kävelin ystäväni, taiteilija Tuukka Leijavuoren kanssa pois esityksestä, hän huomautti Kotimaan olleen fragmentaarinen. Olin mielestäni osuva, kun sanoin sen olevan pikemmin fragmentaalinen, mutta tarkemmin ajatellen se pitää paikkansa. Kotimaa on fragmentaalinen esitys.

Useimmiten esitys naurattaa, mutta se esittelee myös jotakin syvempää: rikkinäisen lapsuuden, paikan jota ei voi kutsua kodiksi. Lopulta tämä on tarina kodittomista lapsista, jotka eivät saa lämpöä vanhemmiltaan, vaan toisiltaan. Mitä olisimmekaan ilman ystäviä.

Ja mitäpä olisi näytelmä ilman osuvia näyttelijöitä. Tekstin sanoiksi pukee kolme kovaa: Milla Kuikka, Otto Pilli ja Julius Susimäki. Jokaisella näyttelijällä on omat tähtihetkensä näyttämöllä. Äärimmäisen rakastettava kohtaus on Kuikan hahmon rippijuhlat, jossa jokainen näyttelijä antaa yleisölle täyslaidallisen henkistä kakkua. Kaikkensa antavien näyttelijöiden luomat hahmot ovat tarkkoja ja mieleenpainuvia.

Kotimaa esittää ydinkysymyksensä katsojille: mitä suomalaisuus on sinulle? Ja onko siinä loppujen lopuksi mitään järkeä.
Kuva: Lauri Antonio Kivikataja

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Puistoblues Is My Business


Omalta osaltani festarikauden avasi Järvenpäässä järjestettävä Puistoblues, jossa vuosien varrella on nähty esiintyjiä aina ZZ Topista, Robert Plantista ja John Fogertystä aina B.B. Kingiin, Gary Mooreen ja Carlos Santanaan. Puistoblues saattoi juhlia tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan Suomen festarikartalla, mutta itselleni kerta oli vasta ensimmäinen - eikä varmasti viimeinen.

Puistoblues järjestetään Vanhankylänniemessä, joka sijaitsee hetken päässä Järvenpään keskustasta. Saavuin kuvaajani kanssa paikalle omalla autolla, vaikka bussiyhteydet Järvenpään keskustasta toimivat huhujen mukaan moitteetta koko festarin ajan. Julkiseen liikenteeseen jopa kehotetaan ruuhkien välttämiseksi. Parkkeeraus Puistobluesin tapahtuma-alueen viereen on melko hintavaa (30 euroa), mutta mielestäni jokaisen euron väärti. Tuntien seisomisen jälkeen on suoraan sanottuna luksusta istahtaa samantien autoon.

Festarialue itsessään on kaunis. Tapahtuma järjestetään hyvällä alueella kaiken vehreyden keskellä. Puistoblues muistuttaa monin tavoin Pori Jazzia - piknik-tunnelmaan, viltteihin ja retkituoleihin, kuten myös rentouteen kehotetaan. Olin iloisesti yllättynyt kuinka anniskelualueelle oli helppo kulkea sisään ja ulos. Turhat tarkastukset ja muut jätettiin suosiolla pois. Omiin silmiini ei osunut yhtäkään kahakkaa, sillä ihmiset tekivät sen mitä olivat tulleetkin tekemään: kuuntelemaan musiikkia.

Myös ruokatarjonta oli parempaa kuin useilla festareilla. Vaikka kyseessä oli monipuolinen "festarimättö", kojut tarjosivat astetta parempaa. Kaiken lisäksi löytyi myös mukavaa ajanvietettä: lapsille oma Kakarablues ja (aikuisille) hauska mahdollisuus päästä ison saksilavan kyydissä korkeuksiin. Sieltä näki koko festarialueen ja järven kokonaisuudessaan, mutta Agentsia ei valitettavasti päässyt karkuun.

Saavuimme paikalle hieman liian myöhään. SF Blues oli ehtinyt jo aloittaa - yhtye siis joka sisältää Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin. En oikein päässyt keikkaan enää mukaan, joten tutkailin festarien kojutarjontaa ja kiertelin paikkoja.

North Mississippi Allstars kuulosti mainiolta. Yhdysvaltalaisveljeksien tuotanto ei ollut itselleni aiemmin tuttua, mutta heidän kuulemisensa Puistobluesin esiintyjäkavalkadissa oli ilo. Heidän aikanaan tunnelma alkoi nousta jo korkealle, vaikka sää uhkaavasti kylmeni ja pilvet kokoontuivat pahaenteisesti Järvenpään ylle. Tämä saattoi johtua pian alkavasta, musiikin lakeja uhmaavasta Agentsin esityksestä. Ilmeisesti yhtyeen kokoonpano oli jotenkin erityinen ja juhlava, mutta tässä kohti yritin vain pysyä kaukana.

Illan pääesiintyjä saatiin lavalle hieman ennen seitsemää. Little Steven & the Disciples of Soul on 15 henkeä käsittävä kokoonpano, joka tekee tällä hetkellä maailmankiertuetta Steven Van Zandtin uuden Soulfire -albumin merkeissä. Soulfire on Bruce Springsteenin sidekickin kuudes sooloalbumi, ensimmäinen melkein 20 vuoteen. Tänä vuonna tulee kuluneeksi myös 35 vuotta herran ensimmäisestä sooloalbumista Men Without Women.

Keikka oli suuri menestys ja ampaistiin käyntiin Soulfiren nimikkobiisillä. Yleensä niin-kovin-yrmy Little Steven tuntui nauttivan keikastaan, hän hymyili hyväntuulisena ja kertoi tarinoita biisien välissä. Uutuusalbumi soitettiin lähes kokonaisuudessaan: setistä jäi uupumaan ainoastaan Some Things Just Don't Change, The City Weeps Tonight ja yllättäen levyn ensimmäinen single Saint Valentine's Day.

Settiä oltiin muokattu selkeästi sopivammaksi bluesfestareita silmällä pitäen: mukana oli myös The Electric Flag -cover Groovin' Is Easy, jota ei tietääkseni ole soitettu muilla kiertueen keikoilla. Mukana oli myös Little Stevenin klassikoita, joista mieleen jäivät erityisesti kaunis Princess of Little Italy ja tunnelmaa nostattava Bitter Fruit. Yllättäen klassikoista jäi pois lähes joka keikalla vedettävä Out of the Darkness, joka lienee yksi pikku-Stevien suurimpia hittejä.

Encoressa kuultiin (myös Twitterissä toivomani) I Don't Wanna Go Home, joka on yksi Soulfiren vahvimpia kappaleita. Biisin on esittänyt alunperin Southside Johnny and the Asbury Jukes, vaikka se onkin Little Stevenin kirjoittama. (Aiemmin olen kuullut kappaleen livenä Springsteenin mammuttikeikalla Helsingissä vuonna 2012.) Encoren viimeinen kappale oli mahtava, aiemmin tänä vuonna edesmenneen Chuck Berryn coverointi Bye Bye Johnny, joka niin ikään nousi keikan huippujen joukkoon.

Lopuksi Little Steven huikkasi yleisölle, että yrittää palata takaisin jo tänä syksynä! Toivottavasti näemmekin. Little Stevenin keikaksi Puistobluesin n. 5 500 kävijää taisi olla suuri yleisö, mutta Puistobluesin omiin tavoitteisiin yleisömäärä ei aivan kuulemma yltänyt. Syitä tähän lienee useita. Festivaalipäällikkö Miikka Porkka arvelee pilvisen sään olevan suuri tekijä, kuten varmasti olikin.

Täytyy myös muistaa, että keikkapäiväkin oli varmasti yksi kesän kiireisimmistä: Guns N' Roses Hämeenlinnassa, Ultra Bran paluukeikka Provinssirockissa, The Weeknd Kaisaniemessä, Tuska Kalasatamassa... Uskon kuitenkin itse valinneeni oikean tapahtuman.

Little Steven & the Disciples of Soul 01.07.2017 - settilista ja kuvagalleria

1. Soulfire
2. I'm Coming Back
3. Among the Believers
4. The Blues Is My Business
5. Love on the Wrong Side of Town
6. Until the Good Is Gone
7. Groovin' Is Easy
8. Angel Eyes
9. Killing Floor
10. Standing in the Line of Fire
11. I Saw the Light
12. Salvation
13. Down and Out in New York City
14. Princess of Little Italy
15. Walking by Myself
16. Ride the Night Away
17. Bitter Fruit
18. Forever

19. I Don't Wanna Go Home
20. Bye Bye Johnny