Vapauttakaa Kuninga Soini-Bush!

Kansanopiston säästöjen vuoksi oppilaat joutuvat jakamaan huoneensa / Kuva: Nana Turunen

Lähtökohtaisesti suhtaudun hyvin skeptisesti ryhmälähtöisiin teatteriesityksiin. Eheä kokonaisuus ja toimiva kirjallinen ilmaisu jää helposti puolitiehen. Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen Vapauttakaa Kuningas Oidipus! oli kuitenkin puhdasta (kirjaimellisesti) laatua alusta loppuun.

Esitys oltiin jaettu kolmeen osaan ja takapuoli hilattiin väliajalle jopa kahdesti. Koska olen likainen hölmö, unohdin ensi-iltajuhlahumussa käsiohjelmani koululle, enkä pysty tarkastamaan tiettyjä asioita täältä kuningas Onnibussista käsin. Toisaalta, ehkä siellä ei ole tämän kirjoituksen kannalta mitään tärkeää tietoa.

Jos kuvasin Lahden ykkösten viime vuotista Reviisoria jazziksi, Oidipus oli kuin runo. Kaikessa paikottaisessa groteskiudessaan ja ratkaisuissaan. Ironista, että juuri eilen sain julkaistua tekstini Kansallisteatterin Tabusta, jossa on paljon samoja elementtejä tämän teoksen kanssa. En halua lähteä niitä erittelemään, koska saattaisin pilata joiltakin katsojilta mahdollisia yllätysmomentteja.

Timo Raita on ohjannut jälleen suuren, toimivan kokonaisuuden. Eivätkä aiheet tälläkään kertaa ole kevyitä taikka helppoja. Luulen, että Raita on parhaimmillaan suurten kysymysten äärellä - vähäpätöinen hilipatihippa saattaisi turhauttaa ja kahlita hänen taiteellista vapauttaan. Arvostan häntä ja hänen pedagokiikkaansa hyvin korkealle. (Vaikka saatan olla jäävi sanomaan sitä, ottaen huomioon että opiskelin hänen ensimmäisellä vuosikurssillaan Lahdessa pari vuotta sitten.)

Esitys oli myös loistavasti apuohjattu.

Taisin nähdä Raidan kolmannen vuosikurssin ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Kuulopuheet pitivät paikkansa: ryhmä on erittäin kova ja kunnianhimoinen. Tapojeni mukaan en haluaisi erityisesti mainita ketään nimeltä, koska se poissulkee niin monia muita. Varsinkin nyt, kun ei ole käsiohjelmaa, josta luntata kuka kukin on. Saattaa olla, että tutustuin viime yön tunteina myös niihin loppuihin keitä en tunne, mutta saatoin olla, sanalla sanoen, lärvit. (Ja miten lahjojen jako voi kestää neljään yöllä? Kaikilta teiltä kyllä lahjoja löytyy.)

"Täytyy kai sit pitää ne enskabileet ylätuvassa" / Kuva: Antti Turunen

Kalle Kurikkalalla oli herkullinen, loistavasti kirjoitettu ja esitetty monologi ihastuksen lähestymisestä. Kardo Shiwanin vahva ja veistoksellinen avaus. Wenla Reimaluodon silmät, joista näkee ajatuksen, voiman ja vahvan läsnäolon. Tuomas Korkia-aho. Ja älkää käsittäkö väärin - jokainen näyttelijä sai oman aikansa ja lunasti paikkansa hienosti. Nämä ovat vain mitä itselleni jäi syystä tai toisesta päähän. Joonatan Perälä teki hienovireisen, erittäin tarkkan ja loistavan roolityön. Kun Perälä on lavalla ei voi muuta kuin katsoa.

Vapauttakaa Kuningas Oidipus! yhdisti historiallisen kreikkalaisnäytelmän tämän päivän Suomeen ja maailmaan, sekä Lahden kansanopistoon itseensä.
Punaiset ja valkoiset taistelevat sisällissodan aikaisessa Suomessa, myös vitivalkeassa Lahden kansanopistossa. Kaikkihan tietävät miten siinä kamppailussa kävi. Häviäjillä ei ollut sijaa jäädä voittajien kanssa tähän maailmaan.

Esitys vertaa myös tuhoutuneita kulttuureita ja maailmaa tänään. Tuntuu siltä, ettei mitään ole tehtävissä. Valtiot, kansat ja yhteiskunnat kaatuvat omaan mahdottomuuteensa ja kompastelevat alituisesti lisääntyviin sääntöihinsä. Omaa etuaan ajavat valtiopäämiehet sabotoivat maailmaa, eivätkä omalta sokeudeltaan sitä edes näe. Orjuuden hyväksymistä ajetaan valtiotasolla, hieman eri käsittein.

Löytyy soinia, trumpia, aleXia, sekä tietysti omaa suosikkiani Juha Sipilää. Sääli, että Risto Uimonen joutui nimeämään Sipilän elämäkerran tylsästi Juha Sipiläksi - Dostojevski ehti jo viedä Idiootin. Suomessa ajettavalle politiikalle sopisi nimeksi Rikos ja rangaistus - eduskunnassa tehdään rikokset, muut kärsivät rangaistukset.

Oidipuksen keskimmäinen osuus oli kaikessa törkeydessään ja röyhkeydessään erinomainen ja oivaltava. Loistava kappale ja rohkea veto. Työ todella vapauttaa.

Esityksen lopussa pilkahtaa toivo. En tiedä onko sitä todellisuudessa. Olen henkilökohtaisesti hieman menettänyt toivoni ihmisiin. Kaikki sivistys tuntuu olevan päälleliimattua korrektiutta ja kohteliaisuutta, josta ei enää olekaan niin väliä. Fiksultakin vaikuttava ihminen saattaa osoittautua barbaariksi ja vastenmieliseksi ihmisen irvikuvaksi.

Joskus kaikkein selkeimmin näkee silloin, kun ei näe mitään.

"Oispa kaljaa..." / Kuva: Antti Turunen

Tabu, jota ei pidä vältellä

Mitä oli Kansallisteatterin Tabu?

Se oli elämys. Se oli Taideteos isolla t:llä. Se oli visuaalinen mestarinäyte. Se oli smedsiä.
Mutta se sai vihaiseksi.

Miksi esitykset ovat jo loppu? Ymmärrettävää on toki se, että esitys vaati erityislaatuisia ponnisteluja toteutuakseen. Siksi esityksiä ei ollut kuin kerran, ehkä pari viikossa. Sunnuntaisin, pyhänä. Ilman väliaikaa.

Kuva: Ulla Jokisalo

Kristian Smedsin Tabu sai minut inhoamaan itseäni, koska en ehtinyt nähdä Mental Finlandia tai Palsaa. Onnekseni Tuntematon sotilas ei aikoinaan mennyt ohi. Se taisi itseasiassa olla kolmas näkemäni esitys Kansallisteatterissa.

Mr Vertigo toteutettiin niin, että yleisö istui lavalla. Myös Tabussa oli erityinen ratkaisu (jonka saanen kertoa kun esitykset ovat jo loppu) ja suuren näyttämön sali saatiin täysin pimeäksi. En ole koskaan ollut tilassa, jonne ei pääse valoa mistään. Myös exit-kyltit olivat poissa. Oli pilkkopimeää, musiikkia ja tulta.

Esitys ei olisi todennäköisesti ollut näin vahva ilman mahtavaa Seela Sellaa ja Tero Jarttia. Tai ilman valaistusta, josta kiittää saa Teemu Nurmelinia. Tai ilman loistavaa Markus Schaffteria.

Tabussa kamppailivat uskonnot ja kansat keskenään, pitkin historiaa toisiaan murhaten, voittoa tavoitellen. Pyhä on henkilökohtaista ja toiselle uhkaavaa. Pyhyys saa murhaamaan, tai ainakin oikeuttamaan hirmutekoja - siitäkin huolimatta ettei sillä ole todellisuuden kanssa osaa eikä arpaa.

Tämä esitys on erityisen vaikea pukea sanoiksi. Osin siksi, että sen visuaalisuus on niin suuressa osassa. Ja tietenkin musiikki. Vaikka dialogia ei ole, esitys on tärkeä kuulla.

Kuva: Ulla Jokisalo

Tabu tarjoaa paljon ajatuksia, mutta jättää viisaasti tarjoamatta vastauksia. Sitä teatteri parhailmmillaan onkin: ajatusten herättämistä.

Erityisen hienoa tässä on mielestäni se, että tämä on täysin suomalainen juttu. Tekijät ovat suomalaisia ja ennen kaikkea teksti johon esitys perustuu on suomalainen. Kuinka paljon upeaa taidetta Suomesta löytyy, jota ei vielä olla hyödynnetty? Taide ei tule loppumaan koskaan, sitä täytyy vain osata etsiä.

Tämä kotimainen esitys voisi hyvinkin edustaa sitä suomalaista teatteria, josta olen kuullut puhuttavan. "Suomalainen teatteri on arvostettua maailmalla", joku on sanonut. Jos se on tällaista, en ihmettele.

Esitys pohjautui Timo K. Mukan Tabuun. Hieno, omanlaisensa kunnianosoitus.

Kuva: Ulla Jokisalo