Kuka vie vampyyrien tanssia?

Raili Raitala / Kuva: Mirka Kleemola

En ole kuullut Helsingin Kaupunginteatterin uutuudesta, Vampyyrien tanssista (Tanz der Vampire), yhtään huonoa sanaa. Lukemani kritiikit ovat olleet positiivisia, jopa ylistäviä.

Puvustus, lavastus ja orkesteri ansaitseekin paljon kiitosta. Muuten en ole niin hullaantunut tästä spektaakkelista kuin muut. Musikaalin ideahan on hauska, ikään kuin parodia tavallisista vampyyritarinoista. Idean toimivuus ei ole ihme, sillä näytelmä perustuu loistavan ohjaajalegenda Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat (The Fearless Vampire Killers, 1967).

Toisin kuin tämä, elokuva ei ollut musikaali. Musikaaliksi elokuva muuttui 1997 Wienissä, jonne Polanski itse ohjasi kantaesityksen. Musiikki ei iske, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, eikä versiointi Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartista auttanut asiaa. Mukana oli myös joku Meat Loafin biisi. Tämä kaikki siitä syystä, että musikaalin säveltäjä Jim Steinman on tehnyt kyseiset biisit.

En ihan ymmärrä miksi ne on pitänyt musikaaliin tunkea. Jos tämä oltaisi toteutettu Mamma Mia! -konseptilla, asia olisi voinut olla eri. Se tuntui väärältä, vaikka sinällään versioinnit toimivat.

Samuel Harjanne / Kuva: Mirka Kleemola

Mielestäni myös itse toteutus (tai tulkinta) oli hieman mennyt metsään. Useissa kohtauksissa näki selkeästi mihin vitsi oltiin käsikirjoituksessa tarkoitettu. Tässä versiossa huumori, jonka vuoksi Polanski oli projektista alun perin niin innoissaan, oli jäänyt taka-alalle. Vampyyrien tanssi oltiin tehty liian vakavasti, ilman campia. Näennäisesti sitä oli jossain siellä Krolockin nahkahousuissa, mutta se jäi melko pintapuoliseksi. Siksi esitys oli paikoin lapsellinen, ei kovin uskottava.

Samuel Harjanne oli mielettömän hauska Krolockin Herbert-poikana! Yksi musikaalin päähenkilöistä oli professorin nuori assistentti Alfred, josta oltiin ihan hauskasti tehty esityksen Gene Wilder suurine silmineen ja käkkärätukkineen. Ja kirjastobiisi vaati kovaa taitoa, hienoa työtä herra Antti Timonen! Rakastan luettelolauluja. Puvustuksesta mainittakoon vielä kerran: upeaa keskeliäisyyttä ja Ammattitaitoa isolla A:lla!

Pisteet Helsingin Kaupunginteatterille kuitenkin rohkeudesta ottaa tämä melko tuore, kulttimusikaalin maineen saanut esitys näyttämölle. Hauskana knoppina mainittakoon, että HKT:tä on tainnut puraista Roman-kärpänen: vähän aikaa sitten missasin talossa Yasmina Rezan Carnage -näytelmän, josta Polanski teki onnistuneen filmatisoinnin vuonna 2011 (ja Lahden Kaupunginteatteri surkean kyhäelmän vuonna en-edes-halua-muistaa). Nyt Vampyyrien tanssi ja huhtikuussa David Ivesin Venus turkiksissa, jonka Polanski-filmatisointi nähtiin 2013.

Edes Petrus Kähkönen ei pääse produktiota pakoon / Kuva: Mirka Kleemola

Vuokrattu sydän

Julistan Kulttuurishokki -blogin Keltaisen vuoden alkaneeksi! Pyrin esittelemään/kirjoittamaan niin monesta Tammen Keltainen kirjasto -kirjasarjan kirjasta kuin mahdollista. Uutuuksista sitä mukaan mitä pystyn, mutta mahdollisesti myös vanhemmista helmistä.

Lukukaverina Nuka (2006-2015)

Viime vuonna hurahdin totaalisesti erääseen brittiläiseen sarjaan. Se on tietenkin Downton Abbey - sarja josta on puhuttu jo vuosia. Sen miljöö ja hahmot ovat kerta kaikkiaan niin upeita. Sarja alkaa 1900-luvun alusta.

Keltainen kirjasto julkaisi viime vuonna 1920-luvulle sijoittuvan Sarah Watersin uutuusteoksen Parempaa väkeä. Mikä loistava jatko, taikka näkökulman muutos, tähän brittein aikakauteen!

Watersin uusinta ovat useat tahot ehtineet jo kehua mestariteokseksi. Se kertoo ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta, Wrayn perheestä. En halua kertoa kirjan juonesta tapojeni mukaan oikeastaan mitään, mutta lyhyesti tämä kertoo ikuisesta sinkusta (vanhapiika, kuten silloin asia ilmaistiin) Franceksesta ja hänen äidistään, jotka joutuvat vuokraamaan omaa kotiaan vieraalle pariskunnalle.

Frances rakastuu Lilianiin, joka on toinen vuokralaisista. Lesbosuhde ei tiettävästi voi olla kovin helppoa siihen aikaan. Mukana on suuria tunteita, pettymyksiä ja rakkautta.

Sarah Waters

Homoseksuaalisuus on kirjassa kantava teema. Homoseksuaalisuus ajassa, jolloin sitä ei varsinaisesti vielä tunnettu - sitä on ilmennyt aina, mutta sitä ei ehkä olla osattu määritellä sen tarkemmin. Tunteet ovat selviä, mutta toimet eivät ole selviö.

Romaani ei todellakaan ole pelkästään rakkaustarina, se on osuva historiallinen kuvaus ja tyylikäs kokonaisuus, josta ei puutu jännitystä taikka jännitteitä. Hahmot on rakennettu uskottaviksi ja kiinnostaviksi. Eheä ja tyylitelty kuvaavat Parempaa väkeä paremmin kuin hyvin.

Tästä teoksesta päätellen Waters on erinomainen kirjailija. Jopa yksi Britannian tämän hetken suurimmista, kuten olen myös kuullut puhuttavan. En ole vielä lukenut aiempia kehuttuja teoksia Yövartio tai Vieras kartanossa.

Suomentaja Helene Bützow on tehnyt myös valtavan hienoa työtä. Kun kirja on suomennettu tällä skaalalla, sitä voisi kuvitella lukevansa alkuperäiskielellä.

Jukka Puotilan paluu näyttämölle

Kuva: Tuomo Manninen

Vuoden 2015 lopun Jukka Puotila -show't peruttiin näyttelijä Jukka Puotilan sairastumisen vuoksi. Suusyöpä, kuten myöhemmin kerrottiin.

Näin Jukka Puotila -show'n ensimmäisen kerran vuonna 2012. Se oli niin hyvä, niin hauska esitys, jossa monologi, stand-up ja imitaatio liittyivät saumattomasti yhteen. Seuraavan kerran pääsin nauttimaan esityksestä kaksi vuotta myöhemmin. Tämä oli kolmas kertani Puotilan vieraana.

Puotila päästää ääneen mm. Andy McCoyn, Kimi Räikkösen, Paavo Väyrysen, Tarja Halosen, Sauli Niinistön, Tarmo Mannin - käytännössä kaikki.

Ohjelmiston runko on pysynyt samana, terävänä ja hillittömänä, kuten Puotilan kollega ja esityksen toinen vastuullinen Taina West ovat sen suunnitelleet. MUTTA. Tähän runkoon lisätään jatkuvasti uutta materiaalia, muutetaan ja kirjoitetaan uusiksi. Siksi se pysyy ajankohtaisena vuodesta toiseen. Siksi voisikin sanoa, että ainoa asia mikä esityksessä on pysyvää on Väyrynen.

Kuva: Krista Mäkinen

Tällä kertaa mukana on pakolaiskysymys (muutama lisäryppy presidentti Niinistön otsassa), uusi hahmo (pääministeri Juha Sipilä), sekä niin kovin muuttunut valtiovarainministeri Alexander Stubb (sori siitä).

Itseäni hämmästytti suuresti Puotilan pikainen paluu estradille (onpa muuten jotenkin puistattava sana: estradi). Elokuussa 2015 näyttelijämestarin sairastumisesta ilmoitettiin, alle puoli vuotta ja lavalla taas. Se on ihailtavaa ja hieman pelottavaa - onko Jukka Puotila edes ihminen?

Yleisö otti Puotilan vastaan lämpimästi, kuinkas muuten. Oli hauska nähdä kuinka vaikea yleisön oli suhtautua pieneen annokseen mustaa huumoria: "Pitää katsoa ettei puhu mitä sylki suuhun tuo. Kun ei ole enää sylkirauhasta." Mielestäni se oli loistava veto, vaikkakin tietysti hieman groteski.

Tämä oli ainoa esitys show'ta Kansallisteatterissa vähään aikaan, sillä nyt Puotila lähtee mittavalle 60-vuotisjuhlakiertueelleen Jukka Puotila & 60 kutsumatonta vierasta. Ja se on hienoa. Toivon, että mahdollisimman moni kävisi katsomassa tämän. Lisätietoja kiertueesta Puotilan kotisivuilta oheisesta linkistä.

Kaikista näkemistäni suomalaisista imitaattoreista Puotila on paras. Hän ei tarvitse roolivaatteita tai rekvisiittaa luodakseen täydellisen mallinnoksen imitoinnin kohteesta. Tarvitaan vain riittävän hyvä esiintyjä ja lähestulkoon nerokas käsikirjoitus.

Esityksen jälkeen yleisö nousi osoittamaan kunnioitustaan seisten. Ei sitä muuten olisi voinut tehdä. Tervetuloa takaisin.

Ps. Kuten edellisessä Jukka Puotila -show -kirjoituksessani sanoin, toistan tässä nyt saman sitaattini ilman pilkkuvirhettä, joka minua niin kovasti on jäänyt vaivaamaan: "Jos haluat viihtyä, nauraa tai kuulla miltä kuulostaa kun koko sali nauraa - mene katsomaan tämä."

Pps. Taina West kirjoitti Puotilan tähänastisen elämäkerran Tänä iltana Jukka Puotila (WSOY), joka julkaistaan tämän kuun lopussa. Yritän saada sen käsiini jostakin ja arvioida sen täällä blogissa. Suosittelen kirjallisuuden lukemista kaikille. Elämäkerrat rokkaa.

Ketä kukin häh?

Tuukka Leijavuori ja Milla Kuikka / Kuva: Joonas Lampi tai Kai Bäckström

Jos käytettävissä on 14 hyvää, tasokasta näyttelijää (ja tämä väite on tosi) heitä Ei pistetä tuijottamaan kukkia puoleksi tunniksi. Hidastempoisuus on unohdettu ja kaipaamani hyve, mutta rajansa kaikella.

Vaelletaan pimeydessä ja sytytetään kynttilöitä. Ollaan hiljaa ja haavoittuvaisia. Tuodaan treenihuone näyttämölle, katsellaan silmiin ja halitaan - tehdään kontaktihajoitteita esityksessä. Ja kun näyttelijät ovat niin hyviä - tuntemani heistä jopa todistettavasti loistavia, ammattimaista jälkeä luovia tekijöitä... Such a waste of potential.

Kukkia / Kuva: Joonas Lampi

Tarjoan Helsingin Ylioppilasteatterin Kukin -näytelmälle nyt tulkinnan. Se voi kääntää koko esityksen päälaelleen: kukat.

Esitys oli kritiikki maailman hektisyydelle, niin elämässä kuin tv:ssä. Yhdessä kohtaa näyttelijä Tuukka Leijavuori istui trampoliinilla ja seurasi nykytelevision epileptistä viihdettä. Loppujenlopuksi se imi Tuukka-paran mukaansa.

No niin - kukat. Kukkia tuijotettiin puolisen tuntia, aikaa on vaikea arvioida tarkasti. Ovatko tv ja kukat toistensa allegoria? Merkitsivätkö ne samaa? Nämä kukat imevät tv:n tavoin energiaa ympäristöstä ja ihmisistä, mikä tekee niiden tuijottelusta lopulta täysin merkityksetöntä ja jopa vaarallista.

Jos esityksen kieli perustuisi siihen, että kukat ovat vieneet kaiken valon ja energian maailmasta, luoden siitä tyhjiön tai kaaoksen tyyssijan, esitys kävisi jotenkin omaan järkeeni. Mutta sekään tuskin pitää paikkaansa, koska kukat ovat elämälle kuitenkin elintärkeitä. Nakudeitit saarella tai Haluatko vuoden strösseliporsaaksi realityseikkailut taas ei.

Mutta siis kuten esityksen tapahtumassa sanotaan, varaudu tuskastumaan koska et pysty ratkaisemaan sitä järjellä. Esitys on siis tarkoitus tuntea. Sitä pitäisi fiilistellä. Sen pitäisi soljua jotenkin tajuntaan ja aiheuttaa jotain lämpöä sydämeen.

Esityksen ansioksi voidaan lukea ainakin se, että se jakoi mielipiteet äärimmilleen. Olen kuullut puhuttavan, että esitystä joko vihataan tai rakastetaan. Uskallan itsekin väittää, ettei kukaan lähde salista ihankiva-asenteella. Esitys siis joko on tai ei ole.

Otto Pilli / Kuva: Kai Bäckström