sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Usko mahdollisuuteen: Pikku prinssi muutoksen asialla

Julistekuva: Elsa Raita
Saavun Huopalahden juna-asemalle. Näen edessäni vanhan Asematilan, Pikku prinssi - Naiviuden puolustus -näytelmän esityspaikan. Harhailen alueella kuin puolukka, ovelta toiselle ja takaisin. En tiedä mistä pääsen sisään. Pian esityksen ohjaaja, Pauli Patinen, kävelee onneksi vastaan ja halaa minua ystävällisesti. Vaihdamme kuulumisia ja hän opastaa minut esityspaikalle. Olisihan se pitänyt arvata. Sisään kuljetaan pääovesta...

Pienehkössä salissa on suuri hälinä.
Avain on kadonnut.
Istahdan katsomopenkille. Kolme eri ihmistä ehtii kysyä minulta istunko avaimen päällä. Hallittua kaaosta kesti kymmenisen minuuttia, kunnes avain löytyi ohjaajan taskusta. Tämän kummallisen tapahtumaketjun selittää vain yksi asia: ensi-iltaan on alle viikko.

Pian tila saadaan rauhoitettua ja pystymme aloittamaan haastattelun - omasta mielestäni parhaan haastattelun mitä tässä blogissa on nähty. Kyseessä on ryhmähaastattelu, jossa ohjaaja Patisen lisäksi on mukana näyttelijä Elina Saarela.

Nämä nuoret teatterintekijät vaativat muutosta. Maailmaan ja sen käytäntöihin. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan, kuten muutama vuosi sitten Pekka Haavistokin kamppanjassaan totesi.

Huomautan heti tähän alkuun, että aikataulullisista syistä esityksiä on vain seitsemän ja kaikki ovat jo loppuunvarattuja. Peruutuspaikkoja kannattaa kuitenkin seurata, kuten myös tapahtuman markkinointia. Saattaa nimittäin olla, että lisäesityksiä tai vierailuja olisi luvassa...

Esityksen ohjaaja Pauli Patinen, miksi valitsit juuri Pikku prinssin?
Pauli Patinen: Marraskuun 7. päivänä vuonna 2014 olin Svenska Teaternilla katsomassa Mamma Mia! -musikaalia. Väliajalla olin raivoissani ja päätin, että jotain täytyy tehdä toisin. Mun pitää tehdä jonkinlainen vastaesitys sille koko maailmalle mitä se iso rahamusikaali edustaa.
Samana iltana soitin raitiovaunusta ystävälleni Elina Saarelalle, että tehdään kesällä esitys. Lellu oli heti mukana. Olin jo keväällä puhunut Lahden kansanopistossa Lellun kanssa, että ohjaisin joko Pikku prinssin tai Jäniksen vuoden, tai niiden pohjateksteihin perustuvan esityksen.
Pikku prinssi on todella hieno teos ja se kysyy hyviä kysymyksiä, jotka ovat edelleen ajakohtaisia yhteiskunnallisesti, sekä myös omalla tavallaan taiteen konventioita kyseenalaistava. Sen valitsin lähtökohdaksi. Vaikka tämä esityshän ei varsinaisesti ole sama teos, alkuperäisteosta on käytetty vaan lähtökohtana.

Mikä Mamma Mia!:ssa sitten oli pielessä?
Pauli: Istuin toisessa rivissä, noin 100 euron arvoisella katsomopaikalla ympärilläni pelkästään keski-ikäisiä ja sitä vanhempaa suomenruotsalaisväestöä, jotka ovat maksaneet 100 euroa taidekokemuksesta... Esitys alkoi niin, että Svenskanin esirippuun heijastettiin sponsoreiden ja yhteistyökumppanien mainoksia. Esitys oli hyvin viihteellinen ja kaupallinen, väliaikatarjoilu helvetin kallista ja mua vaan alkoi yhtäkkiä oksettaa todella voimakkaasti se teatterin korkeakulttuurinen piirre. Aloin miettiä kenellä tähän on varaa, onko teatteri vain yläluokan oikeus, kuka on vakavasti otettava taiteilija ja onko ammattimaisen taiteen mitta todella siinä, että budjettina on kuusinumeroinen summa... Ja mitä tarvitaan esityksen tekemiseen, kuka sellaisen voi tehdä...

Paljon Pikku prinssin budjetti on?
Pauli: Saimme Helsingin kulttuuritoimelta 1000 euron apurahan, josta suurin osa on mennyt tuotannollisiin kuluihin, käsiohjelmiin ja niin edelleen. Kaikki mitä täällä näkyy on kuitenkin joko lainassa tai lahjoitettua.

Näyttelijä Elina Saarela, miksi halusit tulla juuri tähän teokseen mukaan?
Elina Saarela: Muistan kun Pauli soitti ja kysyi haluaisinko lähteä tekemään Pikku prinssiä. Sanoin heti, että tottakai, kiva tulla tekemään töitä yhdessä.
Se on tosi kaunis teos.
En tiennyt kaikista Paulin lähtkökohdista silloin, lähinnä vaan hyppäsin mukaan kun kuulin keitä saattaa olla tulossa työryhmään. Tässä on paljon tekijöitä jotka sai mut lähtemään mukaan.
Puhuttiin kyllä puhelimessakin silloin jo tosi paljon siitä ideologiasta, sä Pauli sanoit että haluat tehdä sellaisen esityksen mikä on mahdollisimman saavutettavissa. Ja puhuttiin joistain nyyttäreistä silloin -  että ihmiset eivät maksaisi pääsylipusta, vaan olisi nyyttärit tai jotain. Siitä on kuljettu pitkä matka, mutta siinä oli niin monta kaunista ajatusta että halusin lähteä tähän mukaan.

Tuimia tyttöjä
Kuva: Heidi Bergström
Pauli: Ehkä se epäkaupallisuus oli se suurin lähtökohta. Se mitä mä maniapäissäni huusin siihen puhelimeen oli, että ei pyydetä rahaa pääsylipuista vaan ihmiset toisivat ruokaa - ja sitten se esitys muuttuisi esitystilanteen jälkeen sellaiseksi "kesäjuhlaksi", jossa tuntemattomat ihmiset jakaa valmistamiansa ruokia, tutustuvat tuntemattomaan ja katsovat toisiaan silmiin...
Olin aika provosoitunut näkemästäni esityksestä, mutta haluan korostaa ettei tämä ole juuri Mamma Mia!:n vastainen esitys. Tämä on meidän individualistisen ja tuloskeskeisen, hyvin kaupallisen ja kylmän yhteiskunnan ja maailman vastainen esitys.

Elina: Maailman tilasta olemme puhuneet paljon tämän aikana. Myös paljon siitä kenelle teatteri nykyään on. Tämän esityksen teko on ollut hyvin paljon keskustelua.

Missä tilassa maailma on?
Pauli: Huolestuttavassa.
Elina: Tämä on vähän yleistämistä, mutta maailma on aika kylmä. Välinpitämättömyys on toisia ihmisiä kohtaan on tosi isoa. Luontoa kohtaan. Yleistän taas, mutta tuntuu siltä että menestys ja raha olisi nuorille ihmisille se hyvän elämän kaava. Paljon pyörii rahan ympärillä ja välillä on hirveän kyynistä.

Pauli: Luin eilen yhden yhteiskuntapoliittisen teorian jonka teesi oli se, että kaikki maailmankaikkeuden ongelmat johtuvat siitä ettei kaikkea elävää pidetä saman arvoisena. Luonnon varoja voidaan käyttää miten halutaan, eläimet pistetään tehotuotantoon eivätkä ihmiset näe toisiaan saman arvoisina. Toisten elämä on halvempaa kuin toisten. Läntisessä maailmassa tapahtuu kokoajan hirveää luokkaerojen kasvua ja luokkayhteiskuntautumista. Myös Suomessa tapahtuu sitä. Suomi on todella vahvasti luokkayhteiskunta. Se on todella huolestuttavaa.

Elina: Mutta on myös paljon hyvää!

Pauli: Ja juuri sitä me puolustetaan täällä.
Elina: Sitä huomaa, että omakin maailma on niin synkkä välillä. Aina pitäisi nähdä ja muistaa kaikki se hyvä.

Pauli: Tänään tehtiin harjoituksissa loppukohtausta ja herkistyin kyyneliin asti. Minulle on todella iso asia, että tämä tuodaan keskiviikkona ihmisten katsottavaksi koska sitä varten tää on tehty. Hirveä klisee sanoa, mutta tämä on ollut matka. Tämä on mun tähänastisen elämäni tärkein työ.
Uskon, että teatterilla voidaan vaikuttaa myös katsojaan, mutta olen kuullut paljon myös sellaista ajatusta, että jos esitys ei vaikuta katsojiin se ainakin vaikuttaa tekijöihinsä. Tottakai kaikki asiat mitä olen tehnyt on vaikuttanut minuun ihmisenä, esitysten tekeminen erityisesti.
Ohjaaminen on niin kokonaispäiväistä työtä ettei noita ajatuksia pääse pakoon muilla kuin kännykkäpeleillä tai jaloviinalla!

Kumpi on sun valinta?
Pauli: Molemmat sopivassa määrin, ei kuitenkaan yhtä aikaa.
Elina: Candy Crushin ja jallun sekakäyttö on kyl aika...
[naurua]

Esityksen alaotsikko on naiviuden puolustus...
Pauli: Se artikuloi yksinkertaisesti sitä ettei me voida muuta kuin uskoa ja tehdä töitä, että tämmöisen kyynisyyden ja ironian läpitunkevassa ajassa ei ole muuta kuin naivi usko siihen mihin ikinä uskookaan. Toisille se on sitä, että ottaa toista kädestä kiinni ja toiset on tekemässä vallankumousta. Naivisti uskoo siihen parempaan huomiseen ja tekee asioita sen puolesta - koska ei oo muuta vaihtoehtoa. Jos naivia uskoa ei ole olemassa, niin ihmettelen mikseivät ihmiset kaikki vaan tapa itseään, sillä maailma on aika kylmä ja julma paikka. Ei pidä luovuttaa.

Tässä on myös sellainen naivi usko mahdollisuuteen ja itseen taiteilijana -taso. Uskon edelleen, että teatterilla voi osittain vaikuttaa ihmisiin ja muuttaa maailmaa. Naivi usko siihen että juuri minä voin tehdä niin - ja juuri me voimme tehdä niin yhdessä.
En ole saanut ohjaajan koulutusta, mutta voin ohjata esityksen. Voin pyytää työryhmään ystäväni, ja voidaan tehdä yhdessä juttu mikä on vaikuttava. Onhan se aika naivia uskoa niin, mutta se on ensimmäinen lähtökohta lähteä tekemään yhtään mitään.

Puhutaan teistä. Työryhmä, ainakin näyttelijät ja ohjaaja, ovat käyneet Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen.
Elina: Abivuonna ajattelin, että teatterista voisi tulla ammatti ja hain Lahteen. Olin kansanopistovuoden tekemässä teatteria ja se oli mullistava kokemus. Sen jälkeen hain Tampereen Nätylle ja siellä olen ollut nyt vuoden.
Pauli: Kansanopistossa aloin jo miettiä ohjaamista, kun sanottavaa oli niin paljon. Seuraavana kesänä pääsin Ylioppilasteatteriin ja viime syksynä tein töitä teatterin taiteellisen vastaavan, ohjaaja Sirpa Riuttalan ohjaajan assistenttina SAASTA - maailma suuntaa vailla esityksessä. Siinä vahvistui tämä ohjaaja-ajatus ja opinkin siinä hirveästi. Kevällä vielä näyttelin Jussi Lankosken YT:n off-produktiossa Hypnoosi, jonka jälkeen kasasin työryhmän ja aloin tekemään tätä ensimmäistä pitkää ohjaustani.
Tiedän jo nyt, että tulen tekemään näitä omia juttujani ja ohjauksia. Toisaalta näyttämölle on tämän jutun aikana ollut hirveä palo myös.

Miksi päätit tehdä esityksen tänne?
Pauli: Halusin viedä teoksen pois perinteisestä tilasta, jonnekin mikä ei varsinaisesti ole teatteri. Halusin myös pois tuolta keskustan kaupallisesta ympäristöstä jonnekin vähän matkan päähän. Näin täällä viime kesänä Suomen taiteellisen metsäteatterin Kolme sisarta ja muistin tämän tilan kun rupesin miettimään mahdollisia esitystiloja. Tässä tullaan tosi lähelle ihmistä ja koen katsojan näkevän näyttelijän ja sen pienen ihmisen paremmin tässä pienessä tilassa.

Elina Saarela ja Pauli Patinen
Onko ihminen kaiken keskiössä?
Pauli: Kävin viikonloppuna just argumentaation ystäväni kanssa. Tulimme siihen tulokseen, että kaikki taide on suhteessa, jos ei suoranaisesti käsittele, tai kommentoi jollakin tavalla ihmisyyttä. Se on sellainen asia jonka oivaltamisen jälkeen ymmärsin, että tämä teos käsittelee ihmisyyttä ja kaikki teatteriesitykset mitä olen nähnyt käsittelee jollain tavalla ihmisyyttä. Sen takia väitän ihmisen olevan tällaisessa taiteenmuodossa keskiössä.
Teatteri on äärimmäisen inhimillinen taidemuoto, koska siinä ihminen katsoo toista kaltaistaan. Toinen lihallistuu siinä edessä tosi voimakkaasti ja juuri siinä teatterin ainutlaatuisiuus piilee...

Elina: Ja se on hetken taidetta.

Onko se hyvä vai huono asia? 
Elina: Se on sen valttikortti, se pitää sen elossa. Siksi se porskuttaa tässä viihteen täyteisessä maailmassa edelleen. Sitä hetkeä ei saa enää ikinä takaisin. Ja siinä on myös se kohtaaminen.

Pauli: Ja sit vittu ei oo teatterin Netflixiä. Siitä ei voi tehdä älypuhelinsovellusta.
Elina: Voit mennä Finnkinoon katsomaan National Theatren esityksiä, mutta ei se ole sama. Sama kuin katsoisit konserttitaltiointia...
Pauli: Teatteritaltiointi on hyvin kyseenalainen asia muutenkin, ellei sitä käytetä pedagogisissa tarkoituksissa.

Elina: Teatterin kuolemasta on puhuttu jo kauan, mutta itse en usko, että se kuolee koskaan. Jos niin kävisi niin kyllä se nousee sieltä uudestaan. Ihmisillä on tarve kohdata. Emme voi uppoutua elektroniikkaamme ikuisuudeksi. Ihminen on seuraeläin.
Pauli: Teatteri muuttaa muotoaan. Sen jälkeen kun teatterilaitokset kuolee, kun ihmiset ei enää käy niissä 100 euron musikaaleissa niin mennään kaduille tai tullaan asematiloihin ja tehään ne jutut tänne...
Elina: Ei, kun muutetaan niitä laitoksia!
Sitä paitsi laitoksissakin tehdään niin kaunista taidetta myös...
Kaduille ja sinne sisälle muuttamaan sitä ja tekemään kaikille saataviksi teatteria. Poistetaan stigmaa, että se on vain "korkeakulttuuria" - Teatteri kommentoi yhteiskuntaa aina jollakin tasolla.
Pauli: Teatteri on aina poliittista.
Misa: Erityisesti silloin kun se päättää olla sitä olematta.

Saatte valita kaksi ihmistä jotka tulisivat katsomaan esityksen. Ketkä he olisivat?
Pauli: Haluaisin, että tänne tulisi vierekkäin istumaan Runebergin- ja Eteläisen Hesperiakadun kulmassa istuva romanikerjäläinen ja Nestlén pääjohtaja Peter Brabeck. Heillä olisi myös yhteinen kieli ja lähtisivät esityksen jälkeen yhdessä kaljalle keskustelemaan esityksestä ja maailmasta. He eivät todennäköisesti ymmärtäisi toisiaan, mutta olisin edes yrittänyt.
Elina: Mä haluaisin jotenkin hirveästi, että Juha Sipilä tulisi katsomaan... Haluaisin ylipäätään sanoa hänelle hirveästi asioita. Sipilän olisi hyvä nähdä tämä. Sitten mä sanon että äiti.

Pauli: Ja vittu, jos tää esitys vaikuttaa yhteenkään mielipiteeseen tässä maailmassa, niin se oli sen vaivan arvosta tehdä. Ja vaikkei vaikuttaiskaan niin oli se silti.


Pikku prinssi - Naiviuden puolustus saa ensi-iltansa 1. heinäkuuta 2015 Huopalahden Asematilassa.
Näyttämöllä nähdään Tytti Junna, Saara Mänttäri, Pihla Pohjolainen ja Elina Saarela.
Tytti Junna, Pihla Pohjolainen, Saara Mänttäri, Elina Saarela
Kuva: Heidi Bergström

torstai 11. kesäkuuta 2015

Sota ja rauha - Christopher Leen elämä

Suurin osa maailman näyttelijöistä voisi kutsua Sarumanin roolia Taru sormusten herrasta -elokuvissa uransa huipuksi. Sir Christopher Leelle se oli vain yksi etappi.

Toisen maailmansodan syttyessä muuan nuorukainen päätti 17-vuoden iässä lähteä ystäviensä kanssa vapaaehtoisiksi puolustamaan Suomea Talvisodassa. Hän kuului Britannian salaiseen palveluun, samaan aikaan Bond-kirjailija Ian Flemingin kanssa. Fleming oli muuten hänen sukulaisensa. Hän sai klassisen laulun koulutuksen, ja halusi oopperalaulajaksi enemmän kuin mitään muuta. Ruotsin- ja venäjänkieli olivat vain kaksi hänen 8. hallitsemastaan kielestä.

Christopher Lee näytteli enemmän ikonisia rooleja kuin suurin osa pääsee näyttelemään koko elinikänsä aikana - ja jo uransa ensimmäisellä puoliskolla. Ei sillä, Leen näyttelijänura kesti pitempään kuin monien elinikä: melkein 70 vuotta ja sen aikana yli 250 roolia.

Please don't describe me as a "horror legend." I moved on from that.


Lee aloitti näyttelemisen 25-vuotiaana ja ilman koulutusta. Hän kärsi pituutensa vuoksi (1,93 metriä), eikä saanut päärooleja.
Pimeyden prinssi
Alle 10 vuotta elokuvadebyyttinsä jälkeen Lee näytteli Frankensteinin hirviötä elokuvassa Frankensteinin kirous (The Curse of Frankenstein, 1957). Vuoden päästä Lee aloitti legendaarisen putkensa Draculana elokuvassa Pimeyden prinssi (Dracula, 1958), jota voidaankin pitää eräänlaisena läpimurtona hänen urallaan. Vuosi eteenpäin ja Muumio (The Mummy, 1959) olikin jo ensi-illassa, nimiroolissa tietenkin jälleen tuttu kasvo.

Kauhuroolien lisäksi Lee teki myös paljon muuta, erityisesti 60-luvulle astuttaessa - näistä esimerkkeinä vaikkapa Sherlock Holmesin tai tohtori Fu Manchun roolit.

1970-luvulla Christopher Leen ura nousi aivan uudelle tasolle. Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on yksi genrensä parhaista elokuvista, ja yksi omista suosikeistani.
Vuonna 1974 hän liittyi mukaan elokuvahistorian pisimpään jatkuneeseen elokuvasarjaan - 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun) usutti Roger Mooren Bondia vastaan yhden ikonisimmista pahiksistaan - Leen näyttelemän, hyytävän Scaramangan.

007 ja kultainen ase

Jinnah
Parikymmentä vuotta siitä sir Christopher teki erinäisiä rooleja tasaiseen tahtiinsa, niin elokuvan kuin telkkarinkin puolella. Sitten tuli Jinnah (1998). Aliarvostettu eepos Pakistanin perustajasta, Mohammed Ali Jinnahista. Elokuvassa Lee tarjoilee mahdollisesti uransa parhaan roolisuorituksen, joka kaikesta huolimatta jäi täysin unohduksiin. Se on vääryys.

2000-luvulla alkoi mestarin viimeinen ja lopullinen kirjoitus historiankirjoihin. 70-ikävuotensa kynnyksellä Lee sai roolin Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings)-trilogiasta vuosina 2001-2003. Saruman nousi jälleen yhdeksi Leen hahmokavalkadin ikonisimmista hahmoista. Lee uusi rooliinsa vielä Hobitti (The Hobbit) -sarjassa. Hän oli muuten LotR-sarjan ainoa jäsen, joka on tavannut J.R.R. Tolkienin henkilökohtaisesti.

Taru sormusten herrasta
Kenelle tahansa riittäisi olla osana kahdessa Hollywoodin menestyksekkäimmissä sarjoissa, Bondissa ja Sormusten herroissa. Koska Lee kuitenkin voi, hän nappaa vielä Star Wars -sarjasta kreivi Dookun roolin.

Viimeisinä vuosinaan hän teki näyttelijäntaiteellaan myös Martin Scorsesen mestariteoksesta Hugosta (2011) vielä paremman. Samana vuonna hänet palkittiin oikeudenmukaisesti BAFTA-palkinnolla elämäntyöstään. Kaikista suurista rooleistaan huolimatta, hän ei koskaan saanut ansaitsemaansa tunnustusta, palkintoehdokkuuksista puhumattakaan.

Hobitti: Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of Five Armies, 2014) jäi Christopher Leen eläessä herran viimeiseksi omaksi ensi-illaksi. Hän ehti kuvata loppuun elokuvan Angels in Notting Hill, mutta ensi vuodeksi suunniteltu The 11th jäi kesken.


I think acting is a mixture of instinct, imagination and inventiveness. All you can learn as an actor is basic technique.

Lee on kertonut pitävänsä itse parhaana roolisuorituksenaan Jinnahia. Parhaana elokuvanaan hän taas pitää The Wicker Mania. Moni elokuvaintoilija pitää tätä melko hyvänä jakona.

Ikonisten roolien lisäksi hän oli ikoni itsekin.

                     

































                                               Sir Christopher Lee

                                                       1922-2015


maanantai 8. kesäkuuta 2015

Peter Høegin vaikutus

Peter Høegin Susanin vaikutus onnistuu luomaan dystooppisesta tarinastaan realistisen ja pelottavan maailman.

Susanin vaikutus (Effekten af Susan) kertoo Svendsenin perheen tarinan. Perheeseen kuuluu menestynyt fyysikko Susan, kuuluisa säveltäjä Laban, ja heidän teini-ikäiset lapsensa Thit ja Harald.

Susan ja Harald ovat palanneet Intiasta takaisin Tanskaan, eivätkä he ole turvassa. Korkeat tahot lupaavat auttavaa perhettä pääsemään sotkuistaan eroon, mikäli Susan selvittää ja välittää heille tiedon salaperäisestä Tulevaisuuskomissiosta. Tulevaisuuskomissio on tanskan tarkoin varjeltu salaisuus, joten tehtävä on kaikkea muuta kuin helppo.

Susan pääsee tiedustelemaan kysymyksiinsä vastauksia salaisen komission jäseniltä, jotka alkavat kuitenkin kuolla yksi kerrallaan. Niinpä alkaa jännittävä kamppailu aikaa, vastustajia, kuin kohtaloakin vastaan.

Tanskalainen kirjailija Peter Høeg nousi suureen maineeseen Lumen taju romaaninsa jälkeen. Ennen Susanin vaikutusta en ole herraa ehtinyt lukea, mutta tämän lukuelämyksen jälkeen ehdottomasti aion. Tammen Keltainen kirjasto on julkaissut Høegin teoksia aiemminkin - enkä ihmettele miksi.

Susanin vaikutus on kovatasoinen kaunokirjallinen teos, ei pelkästään dekkarina vaan kirjallisen tyylin taidonnäytteenä. Aluksi minulla oli vaikeuksia päästä sisään kirjan kieleen ja rytmiin - reilu 50 sivun jälkeenkin olin hieman kujalla missä mennään. Ilmaisu on omaperäistä. Kirja etenee erittäin nopeasti, jo lause vie lukijansa pitkälle. Kun lopulta pääsin kirjaan kiinni, se imaisi mukaansa - oli hyvin vaikea enää sulkea sitä. Silloin kirja on mielestäni täyttänyt tehtävänsä.

Susanin vaikutus on erinomaista viihdettä, mutta ennen kaikkea tärkeä kirja. On ollut suuri ilo huomata, kuinka merkittävät taiteilijat ovat ottaneet maailman nykytilanteen käsiteltäväkseen näin suoralla ja tarkalla tavalla. Høegin aiheina tässä teoksessa ovat muun muassa ahneus, ihmisyys, valtiovalta, synkkä tulevaisuus - sekä tietysti vaikutus.

Kiitos arvostelukappaleesta Tammi.

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Tammi, Keltainen kirjasto 2015. 426 sivua.

Høeg vieraili Suomessa keväällä 2015 Helsinki Lit tapahtumassa. Kuva Akateemisesta kirjakaupasta.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Ilta jolloin Espoossakin oli hauskaa

En liene ainoa kenen festarikesä on alkanut Espoon Kivenlahti Rockista. Festarista jäi kaikkineen erittäin hyvä maku, mutta loppu lässäytti ja pahasti.

Festari käynnistyi klo 16, itse saavuin festarialueelle klo 19 aikoihin.

Haahuilin festarialueella ja ihmettelin. Silmiini pisti merkittävästi kuinka hyvin Kivenlahti Rock on järjestänyt liikuntarajoitteisten ihmisten liikkuvuuden. En ole aiemmin festareilla kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota, mutta nyt asia oltiin järjestetty ainakin omiin silmiini huomattavan hyvin.

Merchendise-kojussa myytiin useiden eri artistien kamaa, mutta illan pääesiintyjällä The Boomtown Ratsilla oli oma osionsa. Mukaani tarttuikin naurettavan halpa So Modern/The Boomtown Rats Collection -kokoelma CD, bändin signeerauksilla! Vain 15 euroa legendaarisen bändin nimmareista - ja vielä musiikkia kaupan päälle!

Kuva espoolaisen bajamajan sisältä

Iloiseksi minut sai myös Alepa-auto. Festarialueilla on yleensä todella kallista, mutta Kivenlahti Rock on toisenlainen. Itämaisia festariruokakojuja oli myös, mutta hinnat olivat iha normi. Ja halvin vaihtoehto tosiaan se Alepa-auto, josta sai hakea vesi- tai limpparipullon, sämpylää, karkkia, mitä tahansa ihan normaalein hinnoin! Jo pelkästään tämä ratkaisu huokui sitä, ettei kyseessä ole mitkään riistofestarit, vaan oikeasti ja puhtaasti halutaan että kaikilla on hauskaa ja mahdollisimman viihtyisää.

Alepa-auto
Meininki oli muutenkin erittäin rentoa ja henkilökunta mukavaa. Kivenlahti Rock onkin eräänlainen Pori Jazzin pikkuserkku.

Melrose

Kun saavuin, Melrose soitti päälavalla. Melkein 35 vuotta sitten aloittanut bändi oli materiaalinsa puolesta minulle tuntematon, mutta keikan kuultuani innostuin tutustumaan tähän lähemmin. Laadukasta suomalaista rockia. Erityisesti bändin Wikipedia-sivua tarkastelleena positiivisia viboja herättää se, ettei Melrose ole tällainen nykyajan hömpötysyhtye/artisti, joka julkaisee ensimmäisen kokoelmansa jo toisen tai kolmannen levynsä jälkeen. Jo kuulemani lyhyen keikan perusteella Melrose tekee musiikkia rakkaudesta musiikkiin, ei niinkään rakkaudesta esiintymiseen.

Festarialue vähän taaempana

Mokoma

aloitti samantien Melrosen jälkeen Leppävaaralavalla, joka oltiin sijoitettu lähestulkoon päälavan viereen. Yleisö siirtyi vaivatta lavan edestä toiselle ja keikkaelämyksestä tuli sinänsä saumaton. Toisaalta Mokoman aikana Nazareth ei pystynyt tekemään soundcheckia ja festarin aikataulu petti. Siitä alkoi lumipalloefekti, mikä vaikutti erittäin surullisesti pääesiintyjiin.

Mokoman metallimusiikki on ehkä hieman liian raskasta minulle, mutta tykkäsin bändin energiasta ja laulujen teemoista. On aina kunnioitettavaa kun suomenkieltä tuodaan esiin rikkaalla tavalla, ja sen Mokoma ainakin tekee.

Keikan jälkeen Nazarethin soundcheck oli vielä pahasti kesken. Mokomasta kuului liian kova ääni, eikä Nazarethin kiertuehenkilökunta ollut ilmeisesti tottunut tekemään soundcheckiä toisen soittaessa. Siitä vastuussa ollut mies oli vaikean näköinen ja sanoi useamman kerran, että täytyy pudottaa yksi numero pois. Pian hän sanoi että jollei nyt aloiteta täytyy pudottaa kaksi. Aloitus venyi, äänten testaus pistettiin äkkiä pakettiin ja keikka alkoi. Kotiteollisuuden Jouni Hynynen huomautti omalla keikallaan Nazarethin epävireydestä, mutta siihen oli syynsä, mikäli Hynysen huomio piti paikkansa.

Nazareth (UK)

Nyt on legendaarista. En ollut tutustunut Nazarethin musiikkiin juurikaan ennen festareita. Tiedän suurinpiirtein vain heidän debyyttialbuminsa Nazareth (1971), joka ilmestyi kolme vuotta skottibändin perustamisen jälkeen. Yhtyeen läpimurtohan tietysti oli Hair of the Dog (1975). Bändistä tietoja lukiessani ennen keikkaa huomasin kuitenkin, että ainoa alkuperäinen jäsen on yhtyeen basisti Pete Agnew. Hänen poikansa Lee Agnew toimii rumpalina, mikä osoittaa mielenkiintoista jatkumoa yhtyeen historiassa. Carl Sentance toimii laulajana ja omiin korviini on ottanut kattavan tuotannon hienosti haltuun.
Joku aiheutti jonkinlaista häiriötä eturivissä kauempana. En tiedä mitä tapahtui, mutta viisi turvamiestä tuli siihen selvittämään tilannetta. Sentance huomasi kappaleen loppuvaiheilla tämän tilanteen ja välispiikissään pyysi josko voitaisiin olla vähän rennompia ja pitää hauskaa. Suomalaisilta festareilta kun välillä tuppaa se rentous unohtumaan, eikä syynä usein ole järjestäjät vaan Suomen kieltolaki, tai vastaavasti huonosti käyttäytyvät rönyapinat.

Yhdessä vaiheessa Sentance ihmetteli ääneen miksei yleisöllä ole juotavaa. Pian hän kuitenkin tajusi, että lavan vasemmalla puolella oleva täyteen tupattu alue on anniskelua varten. Häntä nauratti. Sentance kiitti permannolla olevia faneja ja symppasi anniskelualueen porukoita.

Toinen juttu tapahtui melko loppupuolella keikkaa. Fani pääsi ryntäämään lavalle vaaralliset kynä ja paperi kädessään. Nazarethista vastuussa oleva mies juoksi lavan toiselle puolelle salamannopeasti. Taklaus oli kova.

Seisoin eturivissä melko keskellä ja basso jytisi. En käyttänyt korvatulppia ja pelkäsin hieman. Muistin jälleen kuinka pitäisi ostaa ne joulukuusitulpat. Ensi kerralla sitten... Kuten jo ounastelinkin, suurin osa festarikansasta oli tullut katsomaan Nazarethia. Ainakin näin silmämääräisesti. Myös festareitten nettisivuilla bändi oli saanut enemmän sydämiä kuin seuraava, illan pääesiintyjä.


The Boomtown Rats (IRL)

Tätä olen odottanut. Monet eivät tunnu tietävän mikä tämä bändi edes on. Lyhyesti sanottuna legendaarinen irlantilainen uuden aallon punk-rock -bändi, joka perustettiin 1975. Nokkamiehenä toimii Bob Geldof, joka muistetaan mm. vuoden 1985 Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertin järjestämisestä. Nykymusiikin tekijöihin verrattuna Geldof on siinä mielessä harvinaisuus, että hän haluaa välittää musiikillaan sanomaa. Se saattaa joistakin lukijoista kuulostaa oudolta, mutta sellaista musiikki ennen oli. Lähes jokaisessa kappaleessa on vahva poliittinen sanoma.

Pitkin keikkaa Geldof säntäili lavan etuosaa edestakaisin - jauhaen käärmeennahkapuvussaan asenteellisesti purkkaa koko keikan ajan. Tekniikka oli kohdillaan, sillä lauluun tämä ei vaikuttanut.
Purkan syöminen saattaa vaikuttaa ylimieliseltä ajatuksena, mutta Geldof otti yleisön kyllä haltuunsa mitä pidemmälle keikka jatkui ja arvostus välittyi.

Oli hienoa kuulla kaikki suurimmat hitit. Ne nousivatkin keikan kohokohdiksi, mainittakoot vaikka klassikot Like Clockwork, I Don't Like Mondays, Banana Republic ja Rat Trap. Jälkimmäinen biisi päättikin koko konsertin. Joku fani saattaa nyt heristää korviaan ja kysyä "Rat Trap päätti keikan?" Kyllä juuri näin. Encore nimittäin jäi kuulematta.

Bändi poistui taakse ja heidän kiertuehemmonsa tuli virittämään kitaraa. Hän oli hämmentynyt kun juontajat ryntäsivät lavalle keskeyttämään huvin, olihan kello jo 00:00.
"Suomen lainsäädännön vuoksi täytyy tältä illalta päättää festarit tähän, mutta huomenna meille esiintyy mm. Robin, Haloo Helsinki! ja pääesiintyjänä Sleepy Sleepers! Nähdään huomenna!"

Pääesiintyjä The Boomtown Rats ehti soittaa reilun tunnin. Pettymys oli suuri faneille ja varmasti yhtyeellekin. He ovat tulleet kaukaa esittämään settinsä, ja yhtäkkiä ilman mitään tietoa kaikki keskeytetään eivätkä he enää pääse lavalle hyvästelemään yleisöä. Yleisö lähti nujerrettuna koteihinsa, itse jäin järkyttyneenä seisomaan lavan eteen.
"Can I have a set list?", huusin eräälle roudarille. "No!", hän huusi ja nauroi. Hän irrotti Bob Geldofin settilistan ja ojensi sen minulle! Olin tosi iloinen, sillä tämä oli ensimmäinen settilista jonka olen onnistunut saamaan (en tosin ole yrittänytkään kuin pari kertaa aiemmin). Kiitos tästä!

Settilistasta näkee, että kolme biisiä jäi kokonaan soittamatta. Me and Howard Hughes, Diamond Smiles, sekä se mitä itse odotin kaikkein eniten, mieletön liveralli The Boomtown Rats. En syytä tästä Kivenlahti Rockia järjestäjänä. Tiedän myös, että soittoajat ovat melko tarkkoja, mutta mikäli bändi olisi vetänyt edes yhden lisäbiisin olisiko se ollut niin vaarallista? Kivenlahti Rock hoiti asian siististi (eikä sentään vetänyt esim. virtoja pois), mutta näin fanin näkökulmasta keikka lässähti pahasti. Pääesiintyjän keikka. Näen jopa sen, että pian maailman tähtiartistit eivät tule Suomeen keikalle, kun kieltolainsäädäntö on suoraan Neuvostoliiton tasoa.

Mikä keskellä kaupunkia silloin tällöin (tässä tapauksessa varmaan vain kerran kesässä) pidetään joku tapahtuma, joka kaikenlisäksi tuo kaupungille rahaa, miksei voida tehdä poikkeusta? Melu ei ole niin kova että se häiritsisi liikaa - ja jos häiritsee niin so what. Onko sillä väliä kestääkö konsertti kahteentoista vai kymmentä yli kahteentoista. Jos keikka jää kesken, sitä voi melkein verrata siihen että katsoo leffaa, josta jää loppu näkemättä. Tai lukee kirjaa josta puuttuu viimeiset sivut. Tai se Star Wars -figuuri jolta puuttuu valomiekka. You get the point.


Molemmat pääesiintyjät, Nazareth ja The Boomtown Rats, ovat ehkä hieman marginaalissa yhtyeinä. Mainitsin aiemmin Kivenlahti Rockin nettisivujen sydämmet - Kaamealla Haloo Helsingillä on enemmän tykkäyksiä kuin molemmilla legendoilla yhteensä. Kertooko se sivujen kävijäkunnasta vai suomalaisista yleensä? Mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Kivenlahti Rock oli erittäin positiivinen kokemus. On todellinen kulttuuriteko tuoda The Boomtown Ratsin kaltainen yhtye, kuten myös Nazareth, Suomeen. Tämä saattoi olla ensimmäinen kertani kun nautin Espoossa olosta, mutta mikäli Kivenlahti Rockiin on meneminen, ei varmasti viimeinen.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Kaunistelematon kokemukseni Troikasta

Hyde riisuu roolivaatteitaan ja on valmis
lähtemään kotiin - kuten katsojatkin.
Kuva: Tapio Vanhatalo
Helsingin Kaupunginteatterin Troikka päätti teatterikevääni tältä erää.

Mikä voi mennä vikaan, kun yhdistetään kaksi suosikkiasiaani: Jari Tervo ja Helsingin Kaupunginteatteri?
On kerta kaikkiaan surullista kirjoittaa tämä, mutta vastaus on kaikki.

Odotin näytelmää kun kuulin sen teatteriin saapuvaksi. Olin innoissani. En ole aiemmin nähnyt fanittamani Tervon teoksia näyttämöllä. Ainakaan tämä versio Troikasta ei toiminut alkuunkaan.
Eikä nyt voi edes syyttää sitä, että "kirjasta ei voi saada yhtä hyvää leffaa tai näytelmää", sillä en ole edes lukenut Troikkaa.

Troikka konnia (Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti ja Leena Rapola) suunnittelevat Mannerheimin (Carl-Kristian Rundman) salamurhaa. Ellen Kataja (Sanna-June Hyde) on asiasta tietoinen ja varoittaa häntä ja siitä syntyy kaikenmoista. Erityisesti toinen toistaan epäuskottavia suhteita eri hahmojen välille.

En oikein ymmärrä miten näin vikaan on voitu edes mennä - tekijätiimissä ei ole mitään vikaa. Troikan on dramatisoinut Sami Keski-Vähälä, joka on mainio teatterintekijä. Kari Rentola on mainio ja työteliäs ohjaaja, jonka The Beatles Storyn Lahden Kaupunginteatterissa esimerkiksi muistan varmasti aina. Näyttelijät ovat suureksi osaksi myös työssään mainioita - roolitettu tosin täysin samanlaisiin rooleihin kuin aina ennenkin. Eli paremmin ilmaistuna siis täysin vääriin rooleihin. Miksi näyttelijöille ei anneta jotain uutta? Miksi täytyy pysyä siinä samassa mitä on jo nähty? Jokaisella tästäkin työryhmästä riittäisi potentiaalia niin paljon enempään.
"Nyt näytellään!"
Kuva: Tapio Vanhatalo

Ohjauksessa oltiin käytetty mielikuvitusta tavallaan, mutta tämän esityksen kohdalla se ei vaan toiminut. Kiva rekikohtaus joo, vai mikä se oli. Ohjaus soti omaan silmääni tekstin ja sen sisällön kanssa. Myönnän että Studio Pasilan näyttämö ei ole helpoin mahdollinen. Siihen nähden portaita ja tasoja käytettiinkin hyvin, mutta kaikki vaan kaatui rähmälleen. Ja se veri roiskui katsojien päälle.
"zzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzz
zzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzz
zzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzz"
                        - otteita ajatuksistani ensimmäisellä puoliskolla

Ehkä tämä kaikki on vaan sitä ettei teos sovi näyttämölle, ainakaan tällaisenaan. Henkilöhahmoja on helvetisti ja suurinta osaa näyttelee Leena Rapola. Hyvänä kakkosena Kaskilahti. Parhaimmillaan näyttelijät ovatkin luovemmissa, rennoissa pikkurooleissa, joita ei juonen kannalta ole tarvinnut ottaa kovin vakavasti.

Loistava teatterikuvaaja, Tapio Vanhatalokin
taisi hetkeksi torkahtaa
Tapanani ei ole lähteä väliajalla pois, enkä lähtenyt nytkään. Annan aina mahdollisuuden parempaan jatkoon. Jääminen ei näytelmän osalta ollut virhe, päinvastoin. Toinen kritiikkini kohdistuu Studio Pasilaan itseensä. Ei tilaan, vaan taloon - ja tarkemmin sen palveluun:
Vettä ei ollut tarjolla kun vain vesipulloissa. Siinä menee väärin jo kaksi: vedestä pitää maksaa, ja mikäli päättää juoda täytyy samalla tukea tuiki turhaa ja järjetöntä pullovesiteollisuutta.
Vessakäynnin jälkeen kädet voi kyllä vedellä pestä ja vielä ilmaiseksi - tosin ilman saippuaa, sillä miestenvessastahan se ainakin on loppu.

Näytelmän kannalta toinen puolisko olikin hieman parempi kuten aiemmin vihjasin, mutta ei auttanut pelastamaan mitään, eikä ketään. Troikka näytti mitä teatteri voi pahimmillaan olla - ummehtunutta ja niin kovin puuduttavaa katsottavaa. Jopa Teatteri-innostukseni joutui parin viikon koomaan.

Pyydän nyt anteeksi, mikäli joku työryhmän jäsen lukee tätä - ei Troikka ollut teidän syynne. Välillä näin tapahtuu. Tavoitteeni katsojana on yrittää ymmärtää teosten tekijöitä ja heidän tarkoitusperiään ja nostaa esiin teoksen eri puolia rennosti positiivisella ja innostavalla otteella. Se on blogini tarkoitus, sillä kaikki me teatterintekijät olemme kuitenkin samassa veneessä. Tarkoitukseni ei ole heittää ilmoille perusteettomia haukkuja tai negatiivista ilmaa. Pyrin kuitenkin aina olemaan rehellinen itseni, tekijöiden ja lukijoiden vuoksi.

"Miksi näyttelen", pohtii Rundman etualalla.
Kuva: Tapio Vanhatalo

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Toimiva Lainavaimo ei ole pelkkä komedia

Toiseksi viimeinen näkemäni näytelmä ennen kesää oli Jordi Galceranin kynäilemä Lainavaimo (El Crédit) Helsingin kaupunginteatterin Lilla Teaternissa. Espanjalainen komedia kahdesta miehestä - pankkiirista ja lainanhakijasta.
Sampo Sarkola
Kuva: Henrik Schütt

Antti (Pekka Strang) anoo lainaa pankista, mutta pankinjohtaja (Sampo Sarkola) pitää rahahanat visusti kiinni. Antti kuitenkin tarvitsee rahat välttämättä, niinpä hän tekee kuten jokainen vastaavassa tilanteessa tekisi - hän uhkaa panna pankinjohtajan vaimoa.

Kaksi on teatterissa erittäin toimiva luku, erityisesti siinä tapauksessa kun näyttelijöiden lavakarsima ja -kemia yltää samalle tasolle kuin Sarkolan ja Strangin. Yksi Suomen johtavista ohjaajista, Lilla Teaternin taiteellinen johtaja Raila Leppäkoski on työstänyt komediasta erittäin toimivan ja hauskan kokonaisuuden, joka istuu hämmästyttävän hyvin myös suomalaiseen kulttuuriin.

Pekka Strang
Kuva: Henrik Schütt
Pelkkää hupailua tämä ei kuitenkaan ole. Klassisen sukupuoltenvälisen vastakkainasettelun lisäksi Lainavaimo kertoo pankkien, rahan ja erityisesti rahattomuuden ongelmista. Rahaa löytyy, mutta ei sitä tarvitseville. (Siitä ajankohtaisena ja hyvänä esimerkkinä Juha Sipilän perusporvarihallitus. Toisaalta mitä voi odottaa kolmelta äärioikeistolaiselta puolueelta, joita ohjaa miljonääri-diplomi-insinööri).
On hullunkurista, kuinka raha tulee rahan luokse. Jos tarvitsisi kipeästi lainaa, sitä ei saa jos omaisuutta ei ole - mutta mikäli omaisuutta olisi, silloin tuskin tarvitsisi kipeästi lainaa.

Suomennos toimi hienosti, vaikka aluksi pelkäsin muuta. Suoraan kääntäen esityksen alkuperäinen, että ruotsinkielinen nimi on ilmeisesti Luotto, tms. Sen sijaan näytelmän nimi on käännetty mahdollisimman luontaantyöntävästi Lainavaimoksi. Toisaalta se lupaa sellaista hauskaa kuten nimestä voi päätellä, mutta minua se puistattaa. Siitä huolimatta kaikki toimii luontevasti.

Esitys oli erittäin viihdyttävä alusta loppuun, mutta sitä katsoessa ei voinut olla ajattelematta roolien vaihdosta. Alunperin näytelmää esitettiin Lillanissa ruotsiksi, niin että roolit olivat toisin päin. Olisi ollut antoisaa ja mielenkiintoista nähdä tämä myös niin päin.
Kun hyvä duo toimii, siitä kannattaa pitää kiinni.
Seuraavaa Sarkola-Strang -näytelmää innolla odottaen.

Kuva: Henrik Schütt