keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Un petit chef-d'œuvre


Tytti Junna
On haastavaa kirjoittaa näytelmästä, jonka on ajatuksen tasolla purkanut jo ennen kuin on edes nähnyt koko esitystä. Tässä viittaan tekemääni haastatteluun vain viikkoa ennen ensi-iltaa.

Tosiaan, saavuin Pikku prinssin ensi-iltaan Huopalahden Asematilalle ystäväni Tuukan kanssa. Kävin ensin kahvilla hänen uudessa kämpässään ja vein viemisiksi eilisiä berliininmunkkeja. Menkkamunkeiksikin olen kuullut niitä kutsuttavan. Oli mukavaa saapua Huopalahteen jo nähdäkseen kaikki ne lukemattomat ystävät, kollegat ja tuttavat, kaikki odottamassa yhteisten ystäviemme näytelmän alkua.

Ohjaaja Pauli Patinen on jännittynyt. Kuten moni taiteilija on sanonut, vaikein yleisö koostuu ihmisistä ketkä tuntee. Tässä tapauksessa työryhmä taisi tuntea kaikki.

Saara Mänttäri
Pikku prinssi - Naiviuden puolustus on saanut innoituksensa ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn viimeisestä (ja kuuluisimmasta) teoksesta Pikku prinssi (Le Petit Prince, jota opettelin lukiossa kovasti ranskaksi lausumaan). Tässä vaiheessa täytyy myöntää, ettei alkuperäisteos ole minulle tuttu. En lukenut sitä lapsena kuten monet, en ole lukenut sitä nuorena kuten useat, mutta olen saanut kirjan lahjaksi (lukiossa juurikin) ja aion sen lukea kun ehdin.

Tämä näytelmä nimittäin antaa siihen aihetta. Jos tällainen pieni teos on pystynyt innoittamaan tätä työryhmää näin isosti (loistavasta käsikirjoituksesta vastaa Liila Jokelin, Patinen ja työryhmä), niin kuinka paljon siinä klassikossa vielä riittää ammennettavaa?

Jo ennen ensimmäistä esitystä ilmoitettiin, että kaikki seitsemän esitystä ovat loppuunvarattu. Pari päivää sitten ilmoitettiin, että Pikku prinssi vierailee ainakin Mustikkamaan kesäteatterissa 11. elokuuta. En sielläkään ole vielä koskaan käynyt, mutta oletan katsomopaikkoja riittävän. Jokatapauksessa en voi painottaa tarpeeksi, että tämä esitys on nähtävä. Varaa siis paikkasi mahdollisimman pian, ettei taas käy köpelösti.

Pihla Pohjolainen
Katsoessani tätä reilun tunnin mittaista näytelmää, joka sisältää niin tarkan satiirin, riemukkaan musiikkiesityksen, surullisen tragedian kuin aika paljon muutakin, rupesin mielessäni (ja myöhemmin listoistani) tarkastelemaan, "voisiko tämä olla paras tähänastisista esityksistä joita olen tänä vuonna nähnyt?" Taiteen arvottaminen sinäällään on kyseenalaista, mutta se antaa aina tietynlaista perspektiiviä, ainakin itselleni. Kyllä sen näkee kun joku toimii. Tämä toimii, ja nousee ehdottomasti yhdeksi vuoden parhaista, niin sisällöllisesti kuin toteutuksellisestikin.

En tosiaan halua paljastaa esityksestä liikaa, sisältöä ja aatemaailmaakin on hiukan tyhmä puida heti uudestaan tämän kiinnostavan haastattelun jälkeen, joten keskityn vain tiettyihin ulkoisiin asioihin. Ohjaaja Patinen on tuonut tarkkanäköistä ja omaperäistä kosketusta hienosti kirjoitettuun teokseen, kuin myös osaaviin ja ammattimaisiin näyttelijöihin. Parhaimmillaan tämä Tytti Junnasta, Saara Mänttäristä, Pihla Pohjolaisesta ja Elina Saarelasta koostuva työryhmä muistuttaa hyvin toimivaa ensemblea, jolta toivoisi näkevänsä lisää - yhdessä ja erikseen.
Elina Saarela

Lisää toivon tietysti myös ohjaajan ja näyttelijöiden lisäksi myös tekstejä kirjoittaneelta Jokelinilta, joka toi vastakkainasettelun, nuoruuden ja oman aikamme yleisön nenän eteen elävästi ja tarkkanäköisesti.
Kiitän myös Sini Tiihosen toimivaa, kaunista ja pelkistettyä lavastusta, sekä Rosa Salomaan runsaan pelkistettyä, niin ikää toimivaa puvustusta. Tuotannosta ja promokuvista vastasi näppärästi Heidi Bergström.

Musiikkiesitykset olivat hillittömän hauskoja tai kerta kaikkiaan riipiviä. Välillä silmiini tuli kyyneleet naurun, välillä surun vuoksi. Kylmät väreet samasta syystä. Loistavista biiseistä vastasi pääosin Saara Mänttäri, ja sen kyllä huomaa. Kaikki lauloivat ja osallistuivat kappaleiden esittämiseen.

Tästä on hyvä jatkaa. Pidetään kruunut päässä.

Kulttuurishokki haluaa kiittää kaikkia otsikon käännöstyöhön osallistuneita. Ilman teitä, tämä ei olisi ollut mahdollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti