torstai 7. toukokuuta 2015

Hirnuntaa ja ammuntaa kansallisnäyttämöllä

Tätä saattaa voida kutsua eräänlaiseksi kohunäytelmäksi. Kansallisteatteri valitsi viime syksyksi ohjelmistoonsa Leea ja Klaus Klemolan uuden näytelmän Maaseudun tulevaisuus.

Näytelmästä tuli pian tapaus, ja ennakko-odotuksia ladattiin niin teatterin kuin yleisönkin puolelta jo ennen ensi-iltaa: yksi niistä on Ville Haapasalo Kansallisteatterin näyttämöllä. Pian viidakkorumpu alkoi soida. Lehdissä kirjoitettiin, että katsojia poistuu kesken esityksen. Maaseudun tulevaisuutta on kritisoitu ylettömästä kiroilusta, alastomuudesta, panemisesta, eläimiinsekaantumisesta ja päättömästä sekoilusta. Esitys on kuulemma myös liian pitkä.

Ville Haapasalo
Kuva: Tuomo Manninen
Maaseudun tulevaisuus kertoo Maksimista (Klaus Klemola), entisestä Kari Vepsän rumpalista joka on muuttanut eläintensä kanssa vanhaan hylättyyn kirkkoon. Mukana on kahteen lääniin jaetun Suomen toisen läänin, omien sanojensa mukaan siis maailman suurimman läänin läänintaiteilija (Olli Ikonen), joka tekee hevostaidetta. Hänen hevosensa MyDream Diablo (Ville Haapasalo) on venäjän hevonen joka hakkaa omistajaansa ja on vahvasti alkoholisoitunut. Menossa mukana on myös yksi nykyään harvoista eläintilallisista (Heikki Pitkänen) ja nättejä pississalameja.

Minusta näyttämöllä avautui ikkuna, ikäänkuin mahdolliseen maaseudun tulevaisuuteen. Tämä on erittäin vahvasti yhteiskuntakriittinen esitys, tarttuen mm. uskonnon, eläinten ja rakkauden tilaan.
Monelta katsojalta se saattoi jäädä ymmärtämättä poistuessaan kesken esityksen. Tietysti ihmisille, keille teatteri on iskostunut hyvin tietynlaiseksi, tämä saattaa vaikuttaa herjaukselta. Takanani kuului kesken esityksen vähän väliä kommenttia vanhemmalta rouvalta "Ei jaksa kuunnella. Miksi se huutaa?" tai väliajan jälkeen "Jääkää te, mä meen käytävään istumaan." Drama queen.

Myönnän toki, että välillä en olisi jaksanut katsoa itsekään, mutta se ongelma oli vain ensimmäisellä puoliskolla. Siinä pedattiin enemmän toista puoliskoa muutenkin, joka oli kiinnostavampi minusta.
Tämä on vaikea näytelmä, eikä ensimmäisellä katsomiskerralla edes huomaa kaikkia kiinnostavia nyansseja joita Klemoloiden teksti ja Leea Klemolan ohjaus tuo esiin.

Esityksessä on huimasti yksityiskohtia joita rakastin - kuten se, että eläimet ovat hän, eikä se. Esine on se, eikä eläin ole esine. Minulle Maaseudun tulevaisuus oli pohjimmiltaan hatunnosto eläimille, kritiikki maanviljelijöiden heikkenevään tilaan ja piikki nykyisille ahdasmielisille arvoille. 
Kristinusko, kuten kaikki samapohjaiset uskonnot, ovat vain versiointeja alkuperäisestä uskosta.
Näytelmä pohtii myös eläinten ja ihmisten suhdetta.


Sari Puumalainen ja Miko Kivinen
Kuva: Tuomo Manninen
Entä sitten ulkoiset puitteet? Lavastus ja puvustus oli erinomaista. Molemmat soivat keskenään ja oivalluksia riitti paljon. Ohjaus oli siinäkin mielessä onnistunut, että näyttelijät olivat kaikki samassa genressä - tehden ikään hyvää työtä. Heikki Pitkänen tekee varmaa ja vahvaa työtä, kuten myös Klaus Klemola.

Oli ilo nähdä kuinka näyttelijät olivat sisäistäneet eläimet. Jukka Puotila vetää murtaen mielettömästi keijukais-hevosen, siinä missä myös koirat, Miko Kivinen Bertilinä ja Karin Pacius Laurana, saivat katsojan näkemään edessään nämä eläimet. Itseasiassa Kivisen Bertil nousi suosikkihahmokseni koko näytelmässä, aivan hillitön kaveri.

Ville Haapasaloa katsoessa pystyy ymmärtämään hänen suosionsa. Aivan mieletön, tarkka ja yksityiskohtainen näyttelijä. Samaten, hillittömän hauska. En tiedä mistä se johtui, mutta tuntui jotenkin raikkaalta katsoa Haapasalon näyttelijäntyötä teatterilavalla. Ehkä kameratyöt ovat tuoneet herran teatteriolemukseen jotakin hienoa. Toivottavasti teatterityö ei jää taas tältä erää tähän.

Olen hieman kiistellyt tästä, mutta mielestäni Maaseudun tulevaisuus on nykyteatteria. Uskon sen itseasiassa jäävän jopa teatterihistorian kirjoihin yhdeksi merkittävimmistä ja omaperäisimmistä projekteista Kansallisteatterin historiassa.

Ps. Ennen ensi-iltaa haastattelin toista käsikirjoittajaa ja pääosaa Klaus Klemolaa. Lue haastattelu tästä.

Kuva: Tuomo Manninen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti