lauantai 29. marraskuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatteri: Ladykillers - Sarjahurmaajat

Mä ja frendit
Vuodesta 2010 olen nähny kaikki Neil Hardwickin ohjaukset Helsingin Kaupunginteatterilla. Huomionarvoista on se, että lähes kaikki näistä näytelmistä ovat klassikkotekstejä:
Ensimmäinen näkemäni oli Arsenikkia ja vanhoja pitsejä.
Toinen oli Lilla Teaternissa Den Girige (Saituri), jossa myös itse näyttelin.
Kolmannen näin kolme kertaa - musikaali Lainahöyhenissä.
Jossain vaiheessa ehdin onnekseni nähdä myös yli 10 vuotta pyörineen Kvartetin.
Harvinaista herkkua oli off-Broadway musikaali, Striking 12.
Sitten siirryttiin jälleen farssien pariin: vuorossa olivat Yksi mies, kaksi pomoa, sekä Hotelli Paradiso.

Myös tätä uusinta Ladykillers - Sarjahurmaajat (The Ladykillers) mainostetaan mustana farssikomediana. En ole genren asiantuntija, mutta minulle katsomoon näyttäytyi ennemmin korkeintaan "puolifarssi", esitys oli enemmän mielestäni puhdasta komediaa.

Näytelmähän perustuu samannimiseen brittiläiseen klassikkoelokuvaan vuodelta 1955, josta Coenin
veljekset käsikirjoittivat amerikkalaisen uusintafilmatisoinnin 2004. Brittiläisessä versiossa (tunnetaan Suomessa nimellä Naistentappajat) pääosassa nähdään legendaarinen sir Alec Guinness. Roolin peri uusintaveriossa Tom Hanks.
Pirkko Mannola ja Asko Sarkola
Kuva: Tapio Vanhatalo

Itse tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan ajaton: professori Marcus vuokraa hyvätahtoiselta vanhalta rouvalta asunnon. Todellisuudessa hän johtaa viiden rikollisen jengiä, jotka tekeytyvät klassisen musiikin soittajiksi, ryhtyen suunnittelemaan täydellistä pankkiryöstöä rouvan asunnosta.
Jos itse tarina on ajaton, niin niin on hahmotkin - karikatyyrimäisiä, hillittömän hauskoja pahiksia.

Vanhaa rouva Wilberforcea näyttelee suomenkielisessä kantaesityksessä mainio Pirkko Mannola.
Professori Marcuksena nähdään Asko Sarkola, joka vetää roolin kunnialla - Sarkolan nimi sopii tässä mainiosti Guinnessin ja Hanksin joukkoon.
Myös jokainen rikollisjoukon jäsen saa naurun herkkään. He ovat Mikko Kivinen, Sauli Suonpää, Rauno Ahonen ja Risto Kaskilahti. Erityisesti Kivisen tulkinta Majurina, huh!
Heikki Sankari oli erittäin miellyttävä Konstaapeli MacDonaldina. Tiedän, että moni ihmettelee kun sanon joidenkin näyttelijöiden olleen miellyttäviä, mutta se on tärkeää. Miellyttävää näyttelijää on ilo katsoa ja kuunnella. Elekieli on vaivatonta ja vaikka tässäkin tapauksessa lava-aikaa ei ollut paljoa, se jätti muistiin paljon positiivisia viboja.
Mikko Kivinen
Kuva: Tapio Vanhatalo

Ohjaaja Hardwick tekee palveluksen, kun tuo näin tuoreita näytelmiä Suomeen (mm. One Man Two Guvnors, Striking 12). Ladykillers on tähän mennessä yksi parhaista.
Hienot musiikilliset ratkaisut tuovat paikoin jännittävän elokuvallisen tunnelman, joka jollain tavalla saa katsojan vielä syvemmälle itse tarinaan mukaan. Nautin myös valaistuksen selkeästä rajauksesta, joka tarvittaessa auttoi myös vahvan tunnelman luonnissa. Tarina kulki eteenpäin kuin höyryjuna.
Kun käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät ovat hyvät, se luo parhaassa tapauksessa mielikuvan ettei teosta ole ohjattu ollenkaan.
Onkohan Hardwick ohjaamassa Kaupunginteatterin näyttämölle Guinness-trilogiaa, kun kaksi edellistä, Paradiso ja Ladykillers, löytyvät myös näyttelijän filmografiasta?

Minulle tuli yllätyksenä, että tämä näyttämösovitus on niinkin tuore kuin vuodelta 2011. William Rosen alkuperäisen elokuvakäsikirjoituksen pohjalta, näytelmäversion on käsikirjoittanut Graham Linehan. Tarina on saatu toimimaan näyttämöllä mutkattomasti - vitsejä ja tempoa jopa lisäämällä, kuten mainio Linehan-Hardwick -haastattelu käsiohjelmassa kertoo (kannattaa lukaista, vaikka esityksen nettisivujen virtuaalisesta käsiohjelmasta!)

Tulin esityksestä hirveän hyvälle mielelle. Patistan sinua, lukijani, jälleen laatuteatterin pariin.

Pirkko Mannola, Asko Sarkola, Rauno Ahonen, Sauli Suonpää, Mikko Kivinen ja Risto Kaskilahti
Kuva: Tapio Vanhatalo

perjantai 28. marraskuuta 2014

Tahdon

Kuva kertonee enmmän kuin tuhat sanaa.

Kulttuurishokki haluaa tasa-arvoa kaikille.
Toisaalta, edistyksellisen Suomen täytyisi olla jo niin edellä, ettei tarvitsisi edes ajaa sellaista asiaa kuin tasa-arvo.

Toivotetaan Suomi tervetulleeksi 2000-luvulle.


Jesse

tiistai 25. marraskuuta 2014

Lahden Kaupunginteatteri: Chicago

Minulla on pitkä historia Lahden Kaupunginteatterin katsomosta. Lahdessa asuin yli 10 vuotta, kävin ala- ja yläasteen siellä, kuten myös Lahden Kansanopistossa kymppiluokan, että Teatterikoulutus ykkösen.

Aloin käydä yleensä teatterissa enemmän ja vähemmän vakituisesti vuonna 2008. Niihin aikoihin koin vaikuttavia elämyksiä LKT:ssa, mm. loistavan version Samuel Beckettin klassikosta Huomenna hän tulee, Vladimirina ja Estragonina Tapani Kalliomäki ja Iikka Forss.

Myös useita näyttäviä musikaaleja lavalla on nähty. Itselleni tärkein oli Cabaret vuonna 2011, jossa seremoniamestarina ja koreografina nähtiin Jorma Uotinen. Näin esityksen neljä kertaa.
Viime kertaisin mistä pidin kovasti oli musiikkinäytelmä Kun tyttö on hyvä, viime keväältä.

Laura Huhtamaa
Kuva: Sami Heiskanen
Musikaalina Chicago lienee yksi maailman merkittävimpiä ja kuuluisimpia. Ensi-esityksensä Broadwaylla 1975 saaneen musikaalin on käsikirjoittanut Fred Ebb ja Bob Fosse. Musiikin on säveltänyt John Kender ja laulujen sanat ovat Ebbin käsialaa.
Teatteripiireissä musikaali on varmasti aina ollut tuttu, mutta kappaleet tulivat tutuiksi myös valtaosalle vuonna 2002, kiitos Rob Marshallin ohjaaman elokuvaversion, joka palkittiin mm. parhaan elokuvan Oscarilla. Siitä on kyllä paha pistää paremmaksi niin musikaalielokuvana, kuin Chicago-versiointina.

Minusta Chicagossa yleisesti kaikkein siistein hahmo on lakimies Billy Flynn. Hänellä on parhaat laulunumerot All I Care About, sekä We Both Reached for the Gun.
Muita musikaalin tähtihetkiä ovat tietenkin Cell Block Tango, When You're Good to Mama, sekä Mr. Cellophane. Finaalista puhumattakaan, siinä tulee aina, kuten Lahdenkin versiossa, kylmät väreet!

Katsojia Lahdessa oli reilusti, mikä oli ilo nähdä. Orkesteri oli hienossa vedossa.

Useissa kohdissa tuli sellainen tunne, ettei ohjaaja Miika Muranen luottanut tekstin kantoon ja aliarvioi katsojat. Otetaan esimerkkinä henkilöohjaus:
Hiski Grönstrandin rooli Roxien aviomiehena Amoksena - Grönstrand näytteli roolin hienosti, mutta ei se hahmo ole sellainen. Tuntui, että nyt yritetään väen vängällä tehdä hassu hahmo, kompastuen tähän omituiseen kimittävään ja neitimäiseen hahmoon… Painotan, että näyttelijä veti sen hyvin, mutta hahmo oli ihan ulkona Chicagon sfääreistä.
Samoin Mikko Pörhölän limainen Billy Flynn. Tyylikkyys, joka Flynnin hahmon luonteeseen kuuluu oli poissa. Flynn on tyylikäs hahmo. Nyt tilalla oli rasvainen tukka ja liian selkeä itsekäs ylimielinen rahanhimo. Mielestäni molemmissa tapauksissa sorruttiin väärän tyyppisiin karikatyyreihin.
Tietenkin onnistumisiakin löytyi, esimerkiksi oikeussalikohtaus. Oli myös hienoa, että orkesteri oli näkyvissä, stylish!

Tapani Kalliomäki
Kuva: Sami Heiskanen
Kalliomäki on Lahden Kaupunginteatterin aarre, hoitaen hommansa seremoniamestarina hienosti. Parempia rooleja vaan jatkossa niin hyvä tulee. Muun muassa hänen Peerinsä oli unohtumaton, never forget.
Kovimpia näyttelijöitä Suomessa.

Lumikki Väinämö teki karismaattisen vedon Mama Mortonina, naisvankilan pomona. Hänen hahmonsa oli hyvin onnistunut, ja biisit esitettiin hienosti. Näkemässäni esityksessä Laura Huhtamaa teki Roxyn roolin. Pidin siitä. Huhtamaa laulaa todella hyvin. Ensbemblesuosikkejani olivat säkenöivät nuoret lupaukset, Anna Pukkila ja Konsta Reuter!

En ole nähnyt muita suomenkielisiä versioita musikaalista, mutta paikoin tuli fiilis, ettei tämä ehkä edes toimi suomeksi. Pitäisi nähdä uudelleen, jotta voisi analysoida tarkemmin. Tai pikemminkin lukea. Toisaalta kuten sanotaan, toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Lähde teatteriin ja päätä kumpaa itse suosit.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2014)

Tammi 2014
Japanilainen Haruki Murakami on tällä hetkellä yksi maailmankirjallisuuden suurimpia nimiä. Hän on keikkunut vuosia veikkauslistojen kärjessä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi, vielä toistaiseksi kunniaa saamatta. Murakami löi läpi elokuvaksikin päätyneellä Norwegian Wood -romaanilla, jonka jälkeen hänen kynästään ovat syntyneet muun muassa 1Q84 -sarja, sekä ylistetty ja palvottukin teos, Kafka rannalla.

Murakamin teoksia julkaisee Suomessa Tammi.
Hän lukeutuu Keltaisen kirjaston -kirjailijoihin.
En ole aiemmin lukenut hänen teoksiaan, mutta Värittömän miehen vaellusvuosien (Shikisai o Motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi) jälkeen on varmaan pakko. En malttanut yöllä käydä nukkumaan kun luin tätä.

Kirjan päähenkilö on Tsukuru Tazaki. Teininä hän kuului viiden tiiviiseen ystäväporukkaan. Yllättäen nämä neljä muuta sulkevat Tsukurun täysin ryhmän ulkopuolelle jättäen hänet yksin. Syytä ei Tsukurulle koskaan kerrottu. Useita vuosia myöhemmin, unelmansa kaikessa hiljaisuudessa toteuttanut Tsukuru tapaa naisen, joka rohkaisee häntä kohtaamaan menneisyytensä - tapaamaan kaikki neljä, yksi kerrallaan, ja pyytämään selvitystä hänen hylkäämiselleen. Meitä suomalaisia kiinnostaa varmasti erityisen paljon hänen matkansa Suomeen, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan.

Haruki Murakami
Kuva: Elena Seibert
Murakamin teoksista tämä on ensimmäinen, joka on käännetty suoraan japaninkielestä. Se on hienoa, sillä käännös on erittäin laadukas. Siitä kiitos kuuluu Raisa Porrasmaalle. Luulen, että kirjan tekstin runollisuus ja kauneus löytyy nimenomaan myös alkuperäiskielen versiosta.

Värittömän miehen vaellusvuodet sai minut ajattelemaan toden ja epätoden häilyvää rajaa; esimerkiksi ovatko unet totta,vai tuottaako alitajunta pelkkiä valheita? Onko alitajunta yleensä tukahdutettua tietoisuutta tai unohtuneita ajatuksia? Jos on ihmisiä, jotka ovat luotuja elämään yksin, olenko minä sellainen? Voiko siihen vaikuttaa itse vai onko se kohtalon sanelemaa. Onko kohtaloa?

Minä uskon, että on. Kaikella on tarkoituksensa.

Suoraan sanoen rakastin tätä kirjaa. Tsukuru ei tunne itseään, ja luulen sen olevan yksi niistä syistä miksi samaistuin hahmoon hyvinkin paljon. Elämä jossain määrin kun on itsensä löytämistä, kadottamista ja uudelleen etsimistä.
Luen fiktiota surullisen vähän, mutta tänä vuonna olen kunnostautunut sen saralla onneksi aika hyvin - suurin piirtein puolet tänä vuonna lukemistani kirjoista ovat fiktiivisiä. Ja seasta löytyy klassikoita, joihin uskon tämänkin kirjan tulevaisuudessa lukeutuvan.

Värittömän miehen vaellusvuodet on hienosti rakennettu mestariteos, joka odottaa lukijaansa.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi, Keltainen kirjasto 2014. 336 sivua.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Haastattelussa Klaus Klemola

Klaus Klemola
Sain Kansallisteatterilta mahdollisuuden päästä seuraamaan syksyn odotetun Maaseudun tulevaisuus -näytelmän tiedotustilaisuutta. Maaseudun tulevaisuus on Klemolan sisarusten uutuusnäytelmä, joka saa kantaesityksensä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 26.11. - hieman alle viikon päästä!

Teatterijohtaja Mika Myllyaho kertoi olevansa kiitollinen saadessaaan tämän näytelmän Kansalliseen.

Näytelmän ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja, näyttelijänäkin tunnettu Leea Klemola kertoi halustaan tarkastella toisenlaista maailmankuvaa suhteessa eläimiin: "Netissä leviää kissavideot, ihmisen geeneissä on kaipuu eläinten yhteyteen."

Meille näytettiin kohtaus näytelmästä, jonka perusteella voisin kuvata esitystä harvinaiseksi Kansallisen näyttämöllä, jopa suht' roisiksi. Näin ainakin kohtaus antoi minun ymmärtää.

Sain hienon mahdollisuuden haastatella näytelmän pääosaa ja toista käsikirjoittajaa, Klaus Klemolaa.
Koko produktion ajan, vähän yli vuoden verran, hän on pitänyt ainutlaatuista Matkalla kansallisnäyttämölle -blogia näytelmän valmistumisesta. Keskiviikon ensi-illan jälkeen, torstaina, on kuulemma luvassa viimeinen päivitys.

Oli mukava haastatella Klemolaa. Hänen kanssaan oli erittäin helppo ja mukava puhua. Juttua ja tarinaa riitti. Tässä haastattelu myös muiden iloksi:

Oletko aiemmin näytellyt Kansallisteatterissa?
En ole täällä näytellyt ikinä, ainoastaan Tampereen Teatterin Arktisessa-trilogiassa. Muualla en ole näytellyt. Tämä ei tavallaan ole minun ammattini ollenkaan.

Tiesitkö heti kirjoitusvaiheessa, että tulet myös näyttelemään tässä?
Joo, sen tiesin kyllä. Se ihan eka mikä tehtiin [Leean kanssa] kimpassa oli Kokkola (2004). Sen Leea kirjoitti, mutta minä kirjoitin siihen kahden henkilön kieliasua. Silloin me teimme kuukauden reissun Grönlantiin. Kuosmasen Juho ja Rantamäen Jussi lähtivät mukaan ja alunperin me olimme siellä tavallaan esikuvina näyttelijöille kun Leea kirjottaa. Mutta sitten hän haluskin, että me näyteltäisiin siinä myös. Asun itse Tampereella, niin minut oli tavallaan helppo puhua ympäri. Oikea ammattini on elokuvajärjestäjä ja olen kokoajan Helsingissä töissä - mutta asun Tampereella. Se oli perheen kannalta kiva, että olin välillä Tampereella töissä. Oikeastaan näytteleminen ei muuten ole ikinä kiinnostanut, mutta näissä yhdessä tehdyissä hommissa olen sitten näytellyt.

Maaseudun tulevaisuus
Mikä sinua innotti näyttelemään alunperin?
No se oli varmaan se Tampere. Minulla ei siis kertakaikkiaan ole ollut mitään haavetta näyttelemisestä ikinä, mutta olen kuitenkin tällainen yliaktiivinen, sekava ja ekstrovertti ihminen, niin ei minulla ollut mitään sitä vastaankaan, missään nimessä. Mutta ei  tämä ole mitenkään muuttanut minun käsitystäni siitä, en vieläkään missään nimessä haluaisi näyttelijäksi. Olisi kauhean raskasta olla teatterissa näyttelijänä ja joutua vetämään montaa roolia samaan aikaan. Ja hirveät työajat ja kaikkea.
Tämä meikäläisen homma, että tulee tänne, tekee yhtä juttua ja that's it, on ihan eri. Näyttelijöillä on todella rankka ammatti ja sitä täytyy kyllä todella himoita, että sellaiseen lähtee. Nostan todellakin hattua kaikille näyttelijöille, mutta mitä enemmän tätä näkee niin sitä vähemmän kiinnostaa tällainen homma työnä.

Olet elokuvajärjestäjä, mutta haluatko kameran toiselle puolelle ollenkaan?
En. Minua kiinnostaa se järjestäjän homma. Se onkin semmoinen homma monille järjestäjille, että heistä tulee tuottajia tai jotain, mutta minua kiinnostaa juuri se elokuvajärjestäminen aivan valtavasti.
Eikä se ole mikään porras tai askelma, mua on kiinnostanut se siitä asti kun jäin 19-vuotiaana eläkkeelle pizzahommista jauhoallergian takia. Itseasiassa Leea siitä sanoi, että sellainenkin ammatti on olemassa kuin elokuvajärjestäjä, ja että se voisi sopia minulle. Ja on se kyllä sopinutkin hyvin. Järjestäminen kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän…

Ja kirjoittaminen myös?
Kirjoittaminen myös, joo. Sitä voisi tehdäkin jossain määrin itsekseenkin jossain. En tiedä, aikataulujen mukaan. Nyt ainakin tuon blogin kautta olen viihtynyt koneen ääressä sen verran... Kyllä me Leeankin kanssa jotain vielä keksitään!

Toivottavasti!
Vielä ei olla tietysti. Tässä on sen verran aikaa enskariin, että vielä ei olla ehditty alkaa suunnittelemaan mitään!

Olli Ikonen ja Ville Haapasalo
Kuva: Tuomo Manninen
Olet tosiaan ollut näytelmän toinen käsikirjoittaja. Miten yhdessä voi käsikirjoittaa?
Tämä on kolmas näytelmä jonka teimme yhdessä.
Prosessi alkoi siitä, että lähdimme puolitoista vuotta sitten Mongoliaan neljän hengen porukalla: minä, Leea, meidän dramaturgi, ja Kuosmasen Juho, joka teki dokkaria samalla. Tiesimme, että tähän liittyy se Mongolia jollain tavalla, mutta emme tienneet miten. Olimme reissussa siellä 5 viikkoa ja tutustuimme asioihin. Me olemme aina tehneet jonkun tällaisen reissun jonnekin, kahdesti Grönlantiin ja kerran Keniaan.
Se tavallaan on joku sellainen pohja, yhteinen kokemuspohja, mistä on hyvä ja helppo lähteä tekemään jotain. Sieltä se sitten lähti.

Me ollaan tosi hitaita Leean kanssa ja meillä menee melkein vuosi siinä kun me kirjoitellaan ja luodaan henkilöitä. Todella pitkiä päiviä.
Lähinnä se käytännön homma on sitten sellasta, että molemmat kutoo ja Leea on koneella. Minäkin olen varmaan kutonut 150 paria villasukkia, kaheksan villapaitaa ja tossuja ainakin 50 paria!

Miten ratkaisette mahdolliset erimielisyydet?
Ei meille oikeastaan tule. Näytelmään päätyy sellaiset asiat mistä me olemme samaa mieltä. Oikeastaan se on äärimmäisen paljon vähemmän dramaattista kuin voisi kuvitella! Meillä on hyvin samanlainen maku ja olemme aina innoissamme kun toinen keksii jotakin.
Nyt sen vielä huomaa tässä kolmannessa yhteistyössä kuinka asiat ovat menneet vielä pidemmälle - ei tarvitse enää ottaa edes sellaista valtavaa fiilistä jossa kirjoitellaan, vaan siitä on tullut enemmän työn tekemistä, se on hyvin jäsenneltyä, sellaista virastotyöhön verrattavaa hommaa tavallaan!
Eikä siinä meidän kirjoittamisessa ole kyllä mitään dramatiikkaa, se tuntuu olevan ihmisille monesti hirveän vaikea uskoa. Mielellään nähdään sellaista, että lautaset lentelis ja kaikkee, mutta ei siinä ole mitään sellaista.
Me kirjotellaan ja lähinnä nauretaan, juodaan kahvia ja kudotaan.

Mikä tässä Maaseudun tulevaisuudessa sinua kiinnostaa?
Oikeestaan tämä on ollut samaa jatkumoa jo siitä Kokkola -näytelmästä asti, mikä päättyi sellaiseen että Marja-Terttu -niminen henkilö oli muuttunut hylkeeksi, tai itseasiassa se oli hyvin tulkinnallista oliko se muuttunut hylkeeksi vai pukeutunut hylje-pukuun, mutta siitä aukesi luukku tuonne eläinmaailmaan.
Meidän seuraava näytelmä oli Kohti kylmempää (2008), jossa oli paljon eläimiä. Ne olivat koiria, mutta puhuivat keskenään eikä ihmiset ymmärtäneet niitä.
Sitten oli New Karleby (2011) jossa oli täplähyeenoja, jotka ymmärsivät ihmisiä ja ihmiset heitä.
Nyt olemme menneet vielä askeleen pidemmälle. On vielä vähemmän ihmisiä ja enemmän eläimiä. Se on tämä ihmisten ja eläinten välinen mikä kiinnostaa. Se on se mikä kiinnostaa tässä ehdottomasti.

Oletko itse eläinrakas, tai löytyykö lemmikkejä?
Kyllä, ehdottomasti. Mulla on kaksi laivakoiraa, Allan ja Bertta! Allan on Bertan isä. Ne on täälläkin ollut yhtenä viikonloppuna kylässä. Sulla on itselläkin vai?

Joo, kolme chihuahuaa! Vähän pienempiä.
Aijaa! Kyllä. No, ei laivakoiratkaan isoja ole!

Totta. Mitä mieltä olet Kansallisteatterista?
Tämä on mahtava paikka! En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan, että kaikki nämä todella pätevät ihmiset täällä ovat näin voimakkaasti ammattinsa kautta ulospäinsuuntautuneita. Täällä kaikki toivotetaan niin tervetulleiksi. On tämä ihan erilaista kuin varmasti missään. Kaikilla on niin selkeät päämäärät ja tekevät parasta kokoajan. Siitä puuttuu niin paljon joutavaa välistä.

Ja varmaan upeaa päästä myös työskentelemään tuonne päälavalle…
Kyllä! Juuri semmoisia perusasioita. Monesti kun harjotellaan esimerkiksi vaihtoja on helvetin vaikea saada pimeyttä. Ja sitten kaikki volyymit, että voiko tarpeeksi lujaa soittaa - täällä ei oo tällaisia ongelmia. Täällä kaikki kertakaikkiaan ymmärtää, että kun niiden pitää olla näin, niin ne on näin. Siinä on jotain ammattiylpeyttä askeleen enemmän.

Jukka Puotila ja Klaus Klemola
Kuva: Tuomo Manninen

Mike Nichols 1931-2014

Kuva: rottentomatoes.com
Harvalla ohjaajalla on niin tasaisen hyvä filmografia, kuin Mike Nicholsilla (1931-2014) oli.

Syntymänimeltään Mikhail Pavlovich Peschkowsky syntyi Berliinissä, venäjänjuutalaiselle isälle ja saksanjuutalaiselle äidille. Nichols on Albert Einsteinin kaukainen serkku äitinsä puolelta.
Toisen maailmansodan syttyessä perhe pakeni asumaan New Yorkiin.
Myöhemmin Nichols opiskeli Chicagon yliopistossa ennen eroamistaan, jonka jälkeen hän palasi New Yorkiin ja pääsi itse mestari Lee Strasbergin oppiin Actors Studiolle.

Jo hänen ensimmäinen elokuvaohjauksensa, melkein 50 vuotta sitten, jäi historiaan. Esikoinen oli Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Who's Afraid of Virginia Woolf?), pääosissaan Elizabeth Taylor ja Richard Burton. Harvassa ovat he, jotka saavat parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuuden jo ensimmäisestä elokuvastaan.

Seuraavana vuonna 1967, Nicholsilla meni vielä lujempaa. Miehuuskokeen (The Graduate) pääosaan roolitettiin nuori ja tuntematon Dustin Hoffman. Tällä kertaa Nichols palkittiin parhaan ohjauksen Oscar-palkinnolla, joka jäi hänen uransa ainoaksi. Toisaalta hän on yksi niitä erittäin harvoja, joka on voittanut urallaan kaikki neljä suurinta eri alojen palkintoa: Oscarin elokuvasta, Grammyn albumista, Tonyn näytelmästä ja Emmyn TV:stä. Tonyjä yhteensä yhdeksän, Emmyjä neljä. Golden Globen. Vuonna 2003 hänelle myönnettiin Kennedy Center Honors -palkinto, kun taas 2010 American Film Instituten palkinto elämäntyöstä.

Arvostettu ohjaaja Nichols on siis ollut jo uransa alusta. Hollywoodin huiput ovat esiintyneet hänen elokuvissaan jatkuvalla syötöllä:

  • Jack Nicholson, Meryl Streep ja Mike Nichols
    Kuva: Christopher Polk/Getty Images for AFI
    Jack Nicholson ehti tehdä jopa neljä elokuvaa hänen kanssaan: Miehuusvuodet (Carnal Knowledge, 1971), Akka jota ei saatu hengiltä (The Fortune, 1975), Sydän karrella (Heartburn, 1986), sekä Wolf (1994)
  • Meryl Streep taas kolme elokuvaa ja mini-sarjan: Silkwood (1983), Sydän karrella (Heartburn, 1986) ja Terveisiä unelmien reunalta (Postcards from the Edge, 1990), sekä mini-sarja Angels in America (2003).

Elokuvia enemmän Mike Nichols ehti ohjata näytelmiä Broadwaylle; muun muassa Yhden asunnon loukussa, Vanja-eno, Annie, Lokki, Spamalot, Kauppamatkustajan kuolema ja Petos.
Esimerkiksi tämä Tšehovin klassikko, Lokki, vuodelta 2001 on yksi niitä esityksiä, jonka olisin näin jälkeenpäin tahtonut päästä näkemään: näyttämöllä mm. Meryl Streep, Christophen Walken, Philip Seymour Hoffman, Kevin Kline, John Goodman, Marcia Gay Harden ja Natalie Portman...
Vuoden 2012 Kauppamatkustajan kuoleman pääroolin veti myös Philip Seymour Hoffman.

Miehuuskoe
Kuva: BBC
Nichols ohjasi elokuvia harvakseltaan, mutta laatu pysyi korkeana. Esimerkiksi Working Girl (1988) on pitkälle arvostettu draamakomedia, siinä missä Lainahöyhenissä (The Birdcage, 1996) sai Robin Williamsin ja Nathan Lanen johdolla yleisön mylvimään naurusta.

Hän teki paljon työtä myös elokuvien tuottajana; vuonna 1993 hänen tuottamansa Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day) toi Nicholsille viimeisen Oscar-ehdokkuutensa.

Hänen viimeisiksi elokuvikseen jäi Closer – iholla (2004), sekä Charlie Wilsonin sota (Charlie Wilson's War, 2007). Mike Nichols kuoli sydänkohtaukseen 83 vuotiaana. Työn alle jäi oopperalegenda Maria Callaksesta kertova, näytelmään pohjautuva TV-elokuva Master Class, jonka pääosaan on kiinnitetty, jälleen kerran, Meryl Streep. (Alin kuva deadline.com)

                                                             Mike Nichols
                                      1931-2014

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Arman Alizad ja Kauko Röyhkä: Armanin maailma (2014)

Docendo, 2014
Menestyksekkäiden Ville Haapasalo -kirjojen lisäksi Docendo nappasi toisenkin erittäin suositun suomalaisen Kauko Röyhkän haastateltavaksi kirjaa varten. Ihailen Docendoa kustantamona, sillä he tuottavat erityisesti hienoja ja mielenkiintoisia tietokirjoja. Olen aina pitänyt elämäkerroista ja muistelmista muutenkin. Yleensä juuri näistä kirjoista usein löytyykin mielenkiintoisen henkilön inspiroiva elämäntarina.

Armanin maailma kertoo Suomen nuorimman vaatturimestarin, useiden suosittujen TV-sarjojen juontajan, sekä toimittaja Arman Alizadin tarinan. Iranilaissyntyisen pienokaisen matka Teheranista Espooseen, Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin, skeitti- ja räppipiireihin, MoonTV:n Dresscode -ohjelman juontajaksi, bilettäväksi kusipääksi… Tämä kaikki edellämainittu on vain pieni osa Alizadin monivaiheista nuoruutta, jonka jälkeen hän
pian iskikin suoraan kultasuoneen.

Kill Arman teki hänestä suositun TV-kasvon, ei pelkästään Suomessa, vaan ympäri maailmaa. Kahden kauden jälkeen he palasivat Tuukka Tiensuun kanssa vielä tien päälle sarjalla Arman ja viimeinen ristiretki. Mikäli sarjat eivät ole koskaan sattuneet kohdallesi, ei hätää. Tässä kirjassa käydään läpi jokainen jakso erikseen, suurinpiirtein jakso per aukeama. Rakenne on hyvä - ensin Röyhkä kertoo lyhyesti jakson pääpiirteet, jonka jälkeen Arman päästetään ääneen: hän kertoo omia fiiliksiään jaksosta, ajatuksiaan sen ympärillä pyörivistä teemoista. Miltä tuntui taistella jonkun tietyn, merkittävän kamppailulajin suurmestarin kanssa, tai kuinka hän ja Tiensuu pääsivät soluttautumaan Brasiliassa pahamaineisen rikollisjengin elämään.

Siinä tämän kirjan viehätys osin onkin - jos olet nähnyt Armanin ohjelmat, se on hyvä. Jos et ole nähnyt, se ei haittaa ollenkaan! Jokainen lukija saa tästä paljon irti. Alizad raottaa sellaisia faktoja, joita jaksoissa ei kerrota. Esituotantoa, esimerkiksi; mitä kaikkea tuottajan tehtäviin kuuluu.

Röyhkä ja Alizad
Helsingin Kirjamessuilla 2014
Kirja on tietenkin myös paljon muuta kuin pelkästään näitä kahta sarjaa. Oikeastaan hänen koko kiehtova tähänastinen elämänsä käydään läpi. Välillä hän ei säästele edes itseään, vaan kertoo suoraan ja rehellisesti MoonTV -aikojen ei-niin-miellyttävistä kokemuksista, tai lyhyestä historiastaan koulukiusaajana. On erittäin kunnioitettavaa, että myös näistä negatiivisista asioista uskalletaan puhua. On aina niin paljon helpompaa asettua uhrin rooliin. Jälkeenpäin Armanista on kasvanut avarakatseinen, suvaitsevainen ja sydämellinen mies, kolmen tyttären isä.

Arman on siisti tyyppi.
- Ei pelkästään siksi, ettei nuoriso pidä muodikkuutta tai tyylikkyyttä välttämättä "homojen hommana", koska, noh, Arman on kova jätkä. Uskon, että myös moni joka ei lue kirjoja tarttuu Armanin maailmaan.
- Eikä välttämättä edes siksi, että Arman (@titmeister) on re-twiitannut, tähdittänyt ja vastannut Twitterissä pariin twiittiini.

- Vaan siksi, että hänelle on muodostunut sydämenasiaksi muun muassa lasten oikeudet. Alizad on intohimoinen Plan-järjestön tukija. Tämä yhden miehen Madventures on nähnyt enemmän raakuuksia kuin me kävynpotkijat voimme edes kuvitella. Arman on lähellä ihmistä. Arvostan häntä paljon.

Suosittelen kirjaa Armanin maailma lämpimästi kaikille. Teksti on rautaa, mutta niin on kuvituskin - jos et osaa lukea, ihastele upeita kuvia!

Arman Alizad ja Kauko Röyhkä: Armanin maailma
Docendo, 2014. 180 sivua.

Helsingin Kaupunginteatteri: Einsteinin rikos

Santeri Kinnunen
Kuva: Tapio Vanhatalo
Ranskalaisen Éric-Emmanuel Schmittin uusin näytelmä, La trahison d'Einstein, sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa. Viime viikolla näytelmä sai kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterissa, nimellä Einsteinin rikos.

Näytelmässä ei ole väliaikaa, se kestää tunnin ja 30 minuuttia.
Näyttelijöitä on kolme. Einsteinina nähdään Santeri Kinnunen. Muissa rooleissa esiintyvät Pekka Huotari ja Joachim Wigelius.

Ohjauksesta vastaa loistava Kari Heiskanen, joka on ohjannut Helsingin Kaupunginteatteriin aiemmin muun muassa Hamletin, Metsäperkeleen, sekä yhden kaikkien aikojen hienoimmista teatterikokemuksistani, Enronin. Tälläkään kertaa Heiskasen ohjaus ei pettänyt, intensiteetti piti otteessaan alusta loppuun.

Visuaalisesti katselmus oli miellyttävä ja värimaailma oli tyylikäs. Valaistus toimi hienosti lempeän rauhallisen lavastuksen kanssa. Puvustus ja maskeeraus oli myös huippua - Kinnusesta saatiin hyvinkin Einsteinin näköinen (ja kuvista päätellen paljon vaikuttavammin kuin Pariisin kantaesityksen Einstein, ainakin ulkoisesti!)

Näytelmä tapahtuu toisen maailmansodan aikaan New Jerseyssa. Eräänlaiseksi älykkäiden ihmisten Jersey Shoreksi tätä voisikin kutsua, jos yritetään olla hauskoja. En tosin tiedä kuuluuko juuri nimenomaan se idioottimaisuus siihen formaattiin vai siinä esiintyviin ihmisiin... No, nyt menin sivuraiteille.

Pekka Huotari ja Santeri Kinnunen
Kuva: Tapio Vanhatalo
Adolf Hitlerin valta kasvaa Euroopassa ja pian saksanjuutalainen fyysikko, Nobel-voittaja Albert Einstein (1879-1955) pakenee Yhdysvaltoihin. Hänet otetaan vastaan, mutta samalla häntä tarkkaillaan. Einstein tapaa Jerseyssa miehen, jonka kanssa hän alkaa käydä keskusteluja niin sodasta ja pasifismista, kuin sosialismista ja kommunismistakin. Näytelmä kattaa suhteellisen pitkän ajanjakson.

Myös tässä näytelmässä on äärimmäisen ajankohtainen poliittinen sanoma Euroopan nykytilanetta ajatellen. Vai onko joku erimieltä: vuonna 1938 natsi-Saksa miehitti Hitlerin johdolla Tšekkosloviakiasta alueita, jossa asui saksalaisvähemmistöjä…
Ja mitä tekivät muut valtiot? Ei mitään. Tai oikeastaan kirjoittivat sopimuksen, että se on ihan ok. Menossa mukana mm. jopa Iso-Britannia ja Ranska.
Ei auta kuin toivoa, että historia ei toista itseään.

Entä mikä se Einsteinin rikos sitten oli, vai oliko sitä edes? En mene siihen, koska en halua paljastaa näytelmästä mitään mikä saattaisi pilata itse kokemusta. Historiasta tai hyvästä teatterista kiinnostuneet, käykää tsekkaamassa.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Erkki Tuomioja: Siinä syntyy vielä rumihia (2014)

Erkki Tuomioja
Nykypäivän poliitikoista Erkki Tuomioja on yksi merkittävimmistä. Hänen uransa kansanedustajana alkoi vuonna 1970 ja jatkuu edelleen. Yhtäjaksoisesti eduskunnassa Tuomioja on ollut vuodesta 1991. Koulutukseltaan hän on valtiotieteiden tohtori ja ekonomi, eli tämänkin hetkinen ulkoministeriys on hyvin asianmukaista. Tuomioja edustaa Suomen sosiaalidemokraattisessa puolueessa.

Ennen tätä Siinä syntyy vielä rumihia - poliittiset päiväkirjat 1991-1994 -teosta Tuomiojalta on ilmestynyt 20 kirjaa. Wikipedian mukaan hän on siis julkaissut enemmän kirjoja kuin kollegansa Paavo Väyrynen. Tietääkseni kuitenkin mukeja Väyrynen on julkaissut enemmän (2).

Kirjan tekstit ovat Tuomiojan omia päiväkirjamerkintöjä. Hän on monissa haastatteluissa painottanut, että kyse on ajankuvasta. Aikalaismielipiteitä ei kirjaa varten näin jälkeenpäin ole muutettu (kuten Väyrynen monesti, jos nyt taas vertaillaan). Jälkeenpäin toki mielipide on joissain asioissa muuttunutkin, kenellä ei? Tuomioja tekee arvokasta työtä, päättäen jo nuorena alkaa kirjoittaa poliittisia tapahtumia ylös, sillä eihän kukaan voi muistaa kaikkea edes vuotta myöhemmin kovin tarkasti. Tässä kirjassa esittäytyy poliitikko-Tuomioja, ei yksityiselämä-Erkki.

Siinä syntyy vielä rumihia
Historiantutkija Veli-Pekka Leppänen on tehnyt valtavan työn, ja tomittanut näistä päiväkirjoista tämän omien sanojensa mukaan "ei aivan tavanomaisen päiväkirjan". Toimittaminen tässä tapauksessa tarkoittaa siis oikeinkirjoituksen ja nimien tarkistamista, sekä pientä lyhentämistä. Muun muassa seikkoja yksityiselämästä ja vapaa-ajasta on poistettu.

Leppänen sai päiväkirjoista rakennettua hyvin selkeän kirjan. Esitystapa on looginen, alkaen ensin vuosiluvulla. Aina kun kuukausi alkaa, Leppänen kokosi muutaman merkittävimmän tapahtuman siltä kuulta, jotta lukija muistaisi/oppisi tietämään mitä historiassa tapahtui samalla kun Tuomioja kirjasi ylös omia merkintöjään. Se osoittautui erittäin hyödylliseksi kirjan aikana, sillä vaikka suuret linjat tietäisikin, ei yksinkertaisesti voi tietää kaikkia pieniä faktoja. Se selkeyttää lukukokemusta kiitettävän paljon.
Kuukauden päivät käydään läpi, hyppien toki, ihan jokaisesta päivästä ei merkintöjä löydy.

Minusta kirja oli todella mielenkiintoinen. En tunne politiikkaa läpikotaisin, mutta olen siitä hyvin kiinnostunut. Suosittelenkin siis kirjaa kaikille, joita poliittinen historia kiinnostaa. Tätä massiivista tiiliskiveä voisi luonnehtia jopa poliittisten päiväkirjojen Sormusten herraksi. EU-jäsenyys kuin Ahtisaaren vaalit käydään läpi. Elämäkertateos tämä ei ole, mutta avaa Tuomiojan poliittista persoonaa kiitettävän paljon.


Erkki Tuomioja ja Veli-Pekka Leppänen: Siinä syntyy vielä rumihia - poliittiset päiväkirjat 1991-1994
Tammi, 2014. 680 sivua.







Kansallisteatteri: Kuningas kuolee

Jukka Puotila
Kuva: Stefan Bremer
Kun tämä Eugéne Ionescon (1909-1994) klassikko sai ensi-iltansa joulukuussa 2013, mieleni oli murtunut ja näytin toisinaan todennäköisesti samalta kuin Jukka Puotila viereisessä kuvassa. Opiskelin vielä Lahdessa, enkä ehtinyt käydä teatterissa juuri ollenkaan. Toivoin pääseväni katsomaan esityksen alkuvuonna, mutta näin vain punaista - loppuunmyyty koko kevään.

Ionesco on yksi tunnetuimpia absurdin teatterin kirjoittajia. Hänen kuuluisimpiin teoksiinsa tämän Kuningas kuolee -näytelmän ohella kuuluu muun muassa Kalju laulajatar, sekä Tuolit.

Vielä pienenä knoppitietona, Broadwaylla Kuningas kuolee (Le Roi se meurt) tunnetaan nimellä Exit the King, ja vuonna 2009 päärooleissa nähtiin Geoffrey Rush, sekä Susan Sarandon. Rush voitti roolistaan Tony-palkinnon.

Kansallisteatterin versiossa näemme kuningas Bérenger I:n roolissa Jukka Puotilan. Tapojensa mukaan hän tekee hienoa roolityötä; valtansa menettänyt kuningas, joka ei ehkä selviä näytelmän loppuun asti.
Minka Kuustonen, Jukka Puotila ja Paula Siimes
Kuva: Stefan Bremer

Kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä, ei sen puoleen. Minka Kuustonen on kuninkaan toisena vaimona, sydämen ensimmäisenä varsin mainio, kontrastinaan Paula Siimeksen loistavalle kuninkaan ensimmäiselle vaimolle kuningatar Margueritelle. Näiden kahden hahmon keskinäistä eripuraa oli mahtava seurata. Erityisesti Siimes nousi ehdottomasti näytelmästä suosikikseni!

Näytelmä oli hienosti ohjattu ja kiitos siitä kuuluu Minna Leinolle. Olin aivan fiiliksissäni siitä kuuluisasta kellosta, joka esityksen alkaessa lähti käyntiin - näytelmä loppuu tasan tunnin ja 32 minuutin päästä. Samalla näytöllä näkyi hillittömiä tekstejä, jotka mainiosti tukivat hulluja tapahtumia näyttämöllä - mutta kuten näyttö ja käsiohjelma mm. sanovat "tekstitys ei edesauta esityksen ymmärtämistä".

Minulta meni varmasti paljon ohi, mutta sain kyllä koppejakin monesta jutusta.
Kaikkien kuulopuheideni jälkeen tosin odotin vielä absurdimpaa tulkintaa tästä versiosta.

Kuoleman odotus jäi päällimmäisenä päähäni; mitä tehdä viimeisillä hetkillä? Mitä edes pystyy tekemään? Voiko sitä itse edes käsittää… Ja ajatteleeko silloin muita, onko enää mitään väliä minkälaisen maailman jättää jälkeensä. Jos eläessään ei ajatellut näitä asioita, tuskin viimeisinä hetkinäkään.

Kuningasta, joka ei suostunut luopumaan kruunusta vielä kun pystyi, voi verrata nykypoliitikkoon. Kruunusta ei vallanhimossa ja ahneuksissaan suostuta luopumaan ja kaikki menee päin helvettiä.
Eduskunta ja muut julkiset virat ovat täynnä pieniä kuningasbérengereitä. Venäjää hallitsee yksi iso.

Tässä teoksessa tapahtumiilla ei ole merkitystä, ainoastaan sisältö ratkaisee.

Jukka Puotila ja Marja Salo
Kuva: Stefan Bremer

perjantai 14. marraskuuta 2014

Hanna Kanto: Unknown Land -taidenäyttely

On erittäin vaikea tehtävä yrittää sanallistaa kokemuksiani Helsingin Korjaamo Galleriassa aiemmin tällä viikolla. Äitini vinkkasi tästä taidenäyttelystä ja siitä suuri kiitos. Suureksi yllätyksekseni näyttelyyn on vielä kaiken lisäksi vapaa pääsy!

Korjaamo Galleria, Helsinki
Torniossa syntynyt, nykyään Haaparannassa asuva kuvataiteilija Hanna Kanto valmistui Kuvataiteen maisteriksi Lapin yliopistosta vuonna 2007.

Näin vaikuttavia töitä en ole nähnyt pitkään aikaan. Hänen maalauksensa kuvaavat suurimmalta osin lappalaisia, ihmisiä ja eläimiä, sekä Lappia, alueena ja ilmiönä. Useat teokset kuvaavat hyvinkin arkisia toimia (kuten esimerkiksi poronhoitoa jota myös itse taiteilija harjoittaa), mutta jahka Kanto pääsee ilmaisemaan itseään kankaalle hän saa luotua harvinaisen taidokkaan, maagisen sysäyksen jo itsessään kauniisiin, pohjoisiin maisemiin.

Poimin tähän alle muutaman upean työn Kannon Unknown Land -näyttelystä. Olisin mieluusti pistänyt paljon enemmän, mutta haluan jättää näyttelyyn vielä yllätyksiä. Jos taulut näyttävät näissä kuvissa jo näin upeilta, pystytkö edes kuvittelemaan miltä ne näyttävät silmiesi edessä?

Hanna Kanto: Geodesia, 2014, öljy ja akryylikankaalle, 200x250 cm



























Minulle itselleni värit ovat aina olleet erittäin tärkeitä. Jos osaa hyödyntää niitä, olen yleensä ihan
myyty. Ylempi teos, Geodesia, puhutteli minua. Niin paljon nähtävää kokonaisuudessa, ja silti niin paljon yksityiskohtia läheltä katsottaessa.

Kanto saa maalaukset elämään moniulotteista elämää, kuten alemmassa Mistissä.
Alimmassa Räkkä -nimisessä teoksessa taas Kanto esittelee ruhtinaallisen eläimen arvoisellaan tavalla.

Hanna Kanto: Mist, 2014, akryyli kankaalle, 65x65 cm

Haluan painottaa, että näyttelyyn on VAPAA PÄÄSY! Tämä kokemus on täysin ilmainen ja erittäin hyvien kulkuyhteyksien päässä, Töölön kisahallia vastapäätä. Et tule pettymään.

Näyttely jatkuu Korjaamo Galleriassa 23.11.2014 asti (nettisivut). Kannattaa käydä katsomassa, sillä seuraavan kerran töitä nähdään New Yorkin Rare Galleryssa, ensi vuonna 2015.

Kulttuuritehdas Korjaamo                                    Ma-pe 9-19
Galleria                                                                   La-su 11-17
Töölönkatu 51 A-B
00250 Helsinki                                                       Galleriaan on vapaa pääsy

Hanna Kanto: Räkkä, 2014, öljy ja tussi kankaalle, 125x165 cm

Helsingin Kaupunginteatteri: Miten menestyä vaivatta liike-elämässä

Sanotaan, että Helsingin Kaupunginteatteri valmistaa Suomen johtavat musikaalit.
Useita genreä edustaneita esityksiä siellä nähneenä muutamien viime vuosien aikana voin edelleen ainakin itse allekirjoittaa väitteen.

Tunnen musikaaleja suhteellisen hyvin, mutta en todellakaan ole mikään asijantuntija. Todisteeni siitä on esimerkiksi se, etten ollut aiemmin edes kuullut tästä kyseisestä teoksesta, joka kuitenkin on saanut maailmanensi-iltansa Broadwaylla jo 1961! Kymmenen vuotta siitä eteenpäin ja esitys sai kantaesityksensä Suomessa, myöskin HKT:n näyttämöllä, pääroolissa Vesa-Matti Loiri.

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä
Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Nyt hieman pakollisia namedroppauksia: näytelmä perustuu Shepherd Meadin teokseen How to Succeed in Business Without Really Trying, jonka näytelmäkäsikirjoitukseksi muokkasivat Abe Burrows, Jack Weinstock ja Willie Gilbert. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastaa puolestaan Frank Loesser. Tarkkasilämisimmät huomaavat, että mukana on samaa porukkaa kuin Guys and Dolls -musikaalissa (tunnetaan Suomessa nimellä Enkeleitä Broadwaylla).

Mielestäni esitys oli erinomainen. Markku Nenosen ohjaus ja koreografia toimi hienosti. Tyylillisesti ilmaisu oli esittävää, selkeää ja karikatyyrinomaista. Jokaisen teatteria opiskelevan täytyisi saada joskus näytellä tällaisessa esityksessä, ainakin itse kokisin sen hyödyllisenä. Karikatyyrimäinen näytteleminen oltiin sisäistetty niin hienosti, että siitäkin huolimatta näytelmän maailmaan uppoutui (viehättävän seuralaiseni huomio oli tämä uppoutuminen). Näin hyvää teatteria tehdään. Hieno puvustus ja lavastus tietenkin edesauttoivat asiaa. Ohjaaja ja näyttelijät herättivät käsikirjoituksen eloon hauskasti ja luontevasti.

Esko Roine
Kuva: Charlotte Estman-Wennström
Näyttelijöistä mainittakoon legendaarinen Esko Roine, joka teki hillittömän roolisuorituksen pomo J.B. Biggleyna, suuryrityksen johtajana jonka suosioon näytelmän päähenkilö, uusi työntekijä J. Pierrepont Finch (Antti Lang) pyrkii. Finch käyttää pyrkimyksissään apuna lukemaansa kirjaa Miten menestyä vaivatta liike-elämässä… Biggleyn sukulaispoika (Iikka Forss) yrittää kaikin voimin saada ylennystä itselleen tunkemalla samalla tuoreen työntekijän rattaisiin niitä niin kutsuttuja kuuluisia kapuloita.
Finchin siistin siistiä pakkaa sekoittaa samaisessa yrityksessä työskentelevä sihteeri Rosemary (Anna Victoria Eriksson), sekä tyrmäävän kaunis Hedy La Rue (Kaisa Mattila) aika-ajoin.

Tanssijoista mieleeni erityisesti jäi loistava, HKT:llä debytoiva tanssija Jero Mäkeläinen.

Joku mielensäpahoittaja saattaisi näin nykypäivänä vetää kauniiseen nenäänsä tämän nykypäivän herneen, esityksen stereotypisen - ja jonkun luonnehdinnan mukaan - vanhanaikaisen mies- ja naiskuvan vuoksi.
Se on turhaa.
Eiköhän kaikki älykkäät katsojat ymmärrä stereotypioiden olevan, mitäpä muutakaan, kuin stereotypioita.

torstai 6. marraskuuta 2014

Kansallisteatteri: Ovista ja ikkunoista

Maria Kuusiluoma ja Kristo Salminen.
Kuva: Tuomo Manninen
Noin kuukausi sitten olin noutamassa lippuja pian alkavaan esitykseen. Kyseessä oli ranskalainen Sébastien Thiéryn farssi, Ovista ja ikkunoista (Comme s'il en pleuveit), mutta esitys oltiinkin peruttu sairastapauksen vuoksi. Tänä iltana pääsin viimein katsomaan esityksen.

Esityksen idea oli hieno; mitä tapahtuu kun rahaa alkaa yhtäkkiä pursuta omaan kotiin? Ensin satanen, tuhat ja pian satoja tuhansia euroja. Ainekset olivat kohdillaan, mutta toteutus ei ihan toiminut.

Loppu kyllä antoi esitykselle uuden tason. Se miellytti minua.

Ehkä syy oli myös tämän illan vedossa, mutta voisin luonnehtia esitystä ns. löysäksi farssiksi. Tässä tyylilajissa ajoitus on elintärkeä - jos toiminto X tulee sekunnin murto-osaa liian myöhään, hauskuus häviää. Komedian alalajina farssi saattaakin olla kaikkein hankalin.
Ainoa näyttelijä, joka tänä iltana pystyi tähän oli loistava Kristo Salminen. Muut henkilöhahmot jäivät väkinäisiksi, vaikka Maria Kuusiluoma pääsi herkuttelemaan paikoin pistävästi espanjalaisen kodinhoitajan roolissa.

Arto af Hällström suomensi ja ohjasi tämän Suomen kantaesityksen. Ohjaaja vastaa kokonaisuudesta, mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä, että oli vain kasa erilaisia ideoita jotka eivät sopineet tähän teokseen.

Lavastus oli tyylikäs, muttei kuvastanut henkilöhahmoja tai heidän elämäänsä. Vasemmistoaatteellisia keskiluokkaisia, joiden asunnosta löytyy Le Corbusierin lähemmäs kymppitonnin sohva.
Yhtä aidolta vaikutti näytelmän pariskunta.
Palaset eivät vaan loksahdelleet esityksessä paikoilleen.

Tänään tupa oli lähes täysi. Näytökseen sattui jonkun koulun äidinkielen ryhmä. Lucky me. Yhdellä kuulokkeet korvissa, toiset ryntäävät väliajalla naulakoille jotta pääsevät ulos ennen kuin opettaja huomaa… Hienoa että nuoria viedään vielä teatteriin, mutta ehkä näytelmä olisi voinut olla toinen? En tiedä kuinka hyvin tämä kyseinen esitys markkinoi tämän päivän suomalaista laatuteatteria nuorille.

Yleisö mylvi naurusta pitkin esitystä. Itseeni tämä ei kolahtanut niin kovaa, mutta hei, ei kaikki iske kaikkiin.

Ps. Jos haluat oppia uudenlaista askellusta tai liittyä Monty Pythonista tuttuun hassun kävelyn ministeriöön, tarkkaile huolella Katariina Kaitueen hahmon liikehdintää.
Kristo Salminen ja Katariina Kaitue
Kuva: Tuomo Manninen