Haastattelussa Klaus Klemola

Klaus Klemola

Sain Kansallisteatterilta mahdollisuuden päästä seuraamaan syksyn odotetun Maaseudun tulevaisuus -näytelmän tiedotustilaisuutta. Maaseudun tulevaisuus on Klemolan sisarusten uutuusnäytelmä, joka saa kantaesityksensä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 26.11. - hieman alle viikon päästä!

Teatterijohtaja Mika Myllyaho kertoi olevansa kiitollinen saadessaaan tämän näytelmän Kansalliseen.

Näytelmän ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja, näyttelijänäkin tunnettu Leea Klemola kertoi halustaan tarkastella toisenlaista maailmankuvaa suhteessa eläimiin: "Netissä leviää kissavideot, ihmisen geeneissä on kaipuu eläinten yhteyteen."

Meille näytettiin kohtaus näytelmästä, jonka perusteella voisin kuvata esitystä harvinaiseksi Kansallisen näyttämöllä, jopa suht' roisiksi. Näin ainakin kohtaus antoi minun ymmärtää.

Sain hienon mahdollisuuden haastatella näytelmän pääosaa ja toista käsikirjoittajaa, Klaus Klemolaa.

Koko produktion ajan, vähän yli vuoden verran, hän on pitänyt ainutlaatuista Matkalla kansallisnäyttämölle -blogia näytelmän valmistumisesta. Keskiviikon ensi-illan jälkeen, torstaina, on kuulemma luvassa viimeinen päivitys.

Oli mukava haastatella Klemolaa. Hänen kanssaan oli erittäin helppo ja mukava puhua. Juttua ja tarinaa riitti. Tässä haastattelu myös muiden iloksi:

Oletko aiemmin näytellyt Kansallisteatterissa?

En ole täällä näytellyt ikinä, ainoastaan Tampereen Teatterin Arktisessa-trilogiassa. Muualla en ole näytellyt. Tämä ei tavallaan ole minun ammattini ollenkaan.

Tiesitkö heti kirjoitusvaiheessa, että tulet myös näyttelemään tässä?

Joo, sen tiesin kyllä. Se ihan eka mikä tehtiin [Leean kanssa] kimpassa oli Kokkola (2004). Sen Leea kirjoitti, mutta minä kirjoitin siihen kahden henkilön kieliasua. Silloin me teimme kuukauden reissun Grönlantiin. Kuosmasen Juho ja Rantamäen Jussi lähtivät mukaan ja alunperin me olimme siellä tavallaan esikuvina näyttelijöille kun Leea kirjottaa. Mutta sitten hän haluskin, että me näyteltäisiin siinä myös. Asun itse Tampereella, niin minut oli tavallaan helppo puhua ympäri. Oikea ammattini on elokuvajärjestäjä ja olen kokoajan Helsingissä töissä - mutta asun Tampereella. Se oli perheen kannalta kiva, että olin välillä Tampereella töissä. Oikeastaan näytteleminen ei muuten ole ikinä kiinnostanut, mutta näissä yhdessä tehdyissä hommissa olen sitten näytellyt.

Maaseudun tulevaisuus

Mikä sinua innotti näyttelemään alunperin?

No se oli varmaan se Tampere. Minulla ei siis kertakaikkiaan ole ollut mitään haavetta näyttelemisestä ikinä, mutta olen kuitenkin tällainen yliaktiivinen, sekava ja ekstrovertti ihminen, niin ei minulla ollut mitään sitä vastaankaan, missään nimessä. Mutta ei  tämä ole mitenkään muuttanut minun käsitystäni siitä, en vieläkään missään nimessä haluaisi näyttelijäksi. Olisi kauhean raskasta olla teatterissa näyttelijänä ja joutua vetämään montaa roolia samaan aikaan. Ja hirveät työajat ja kaikkea.

Tämä meikäläisen homma, että tulee tänne, tekee yhtä juttua ja that's it, on ihan eri. Näyttelijöillä on todella rankka ammatti ja sitä täytyy kyllä todella himoita, että sellaiseen lähtee. Nostan todellakin hattua kaikille näyttelijöille, mutta mitä enemmän tätä näkee niin sitä vähemmän kiinnostaa tällainen homma työnä.

Olet elokuvajärjestäjä, mutta haluatko kameran toiselle puolelle ollenkaan?

En. Minua kiinnostaa se järjestäjän homma. Se onkin semmoinen homma monille järjestäjille, että heistä tulee tuottajia tai jotain, mutta minua kiinnostaa juuri se elokuvajärjestäminen aivan valtavasti.

Eikä se ole mikään porras tai askelma, mua on kiinnostanut se siitä asti kun jäin 19-vuotiaana eläkkeelle pizzahommista jauhoallergian takia. Itseasiassa Leea siitä sanoi, että sellainenkin ammatti on olemassa kuin elokuvajärjestäjä, ja että se voisi sopia minulle. Ja on se kyllä sopinutkin hyvin. Järjestäminen kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän…

Ja kirjoittaminen myös?

Kirjoittaminen myös, joo. Sitä voisi tehdäkin jossain määrin itsekseenkin jossain. En tiedä, aikataulujen mukaan. Nyt ainakin tuon blogin kautta olen viihtynyt koneen ääressä sen verran... Kyllä me Leeankin kanssa jotain vielä keksitään!

Toivottavasti!

Vielä ei olla tietysti. Tässä on sen verran aikaa enskariin, että vielä ei olla ehditty alkaa suunnittelemaan mitään!

Olli Ikonen ja Ville Haapasalo
Kuva: Tuomo Manninen

Olet tosiaan ollut näytelmän toinen käsikirjoittaja. Miten yhdessä voi käsikirjoittaa?

Tämä on kolmas näytelmä jonka teimme yhdessä.

Prosessi alkoi siitä, että lähdimme puolitoista vuotta sitten Mongoliaan neljän hengen porukalla: minä, Leea, meidän dramaturgi, ja Kuosmasen Juho, joka teki dokkaria samalla. Tiesimme, että tähän liittyy se Mongolia jollain tavalla, mutta emme tienneet miten. Olimme reissussa siellä 5 viikkoa ja tutustuimme asioihin. Me olemme aina tehneet jonkun tällaisen reissun jonnekin, kahdesti Grönlantiin ja kerran Keniaan.

Se tavallaan on joku sellainen pohja, yhteinen kokemuspohja, mistä on hyvä ja helppo lähteä tekemään jotain. Sieltä se sitten lähti.

Me ollaan tosi hitaita Leean kanssa ja meillä menee melkein vuosi siinä kun me kirjoitellaan ja luodaan henkilöitä. Todella pitkiä päiviä.

Lähinnä se käytännön homma on sitten sellasta, että molemmat kutoo ja Leea on koneella. Minäkin olen varmaan kutonut 150 paria villasukkia, kaheksan villapaitaa ja tossuja ainakin 50 paria!

Miten ratkaisette mahdolliset erimielisyydet?

Ei meille oikeastaan tule. Näytelmään päätyy sellaiset asiat mistä me olemme samaa mieltä. Oikeastaan se on äärimmäisen paljon vähemmän dramaattista kuin voisi kuvitella! Meillä on hyvin samanlainen maku ja olemme aina innoissamme kun toinen keksii jotakin.

Nyt sen vielä huomaa tässä kolmannessa yhteistyössä kuinka asiat ovat menneet vielä pidemmälle - ei tarvitse enää ottaa edes sellaista valtavaa fiilistä jossa kirjoitellaan, vaan siitä on tullut enemmän työn tekemistä, se on hyvin jäsenneltyä, sellaista virastotyöhön verrattavaa hommaa tavallaan!

Eikä siinä meidän kirjoittamisessa ole kyllä mitään dramatiikkaa, se tuntuu olevan ihmisille monesti hirveän vaikea uskoa. Mielellään nähdään sellaista, että lautaset lentelis ja kaikkee, mutta ei siinä ole mitään sellaista.

Me kirjotellaan ja lähinnä nauretaan, juodaan kahvia ja kudotaan.

Mikä tässä Maaseudun tulevaisuudessa sinua kiinnostaa?

Oikeestaan tämä on ollut samaa jatkumoa jo siitä Kokkola -näytelmästä asti, mikä päättyi sellaiseen että Marja-Terttu -niminen henkilö oli muuttunut hylkeeksi, tai itseasiassa se oli hyvin tulkinnallista oliko se muuttunut hylkeeksi vai pukeutunut hylje-pukuun, mutta siitä aukesi luukku tuonne eläinmaailmaan.

Meidän seuraava näytelmä oli Kohti kylmempää (2008), jossa oli paljon eläimiä. Ne olivat koiria, mutta puhuivat keskenään eikä ihmiset ymmärtäneet niitä.

Sitten oli New Karleby (2011) jossa oli täplähyeenoja, jotka ymmärsivät ihmisiä ja ihmiset heitä.

Nyt olemme menneet vielä askeleen pidemmälle. On vielä vähemmän ihmisiä ja enemmän eläimiä. Se on tämä ihmisten ja eläinten välinen mikä kiinnostaa. Se on se mikä kiinnostaa tässä ehdottomasti.

Oletko itse eläinrakas, tai löytyykö lemmikkejä?

Kyllä, ehdottomasti. Mulla on kaksi laivakoiraa, Allan ja Bertta! Allan on Bertan isä. Ne on täälläkin ollut yhtenä viikonloppuna kylässä. Sulla on itselläkin vai?

Joo, kolme chihuahuaa! Vähän pienempiä.

Aijaa! Kyllä. No, ei laivakoiratkaan isoja ole!

Totta. Mitä mieltä olet Kansallisteatterista?

Tämä on mahtava paikka! En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan, että kaikki nämä todella pätevät ihmiset täällä ovat näin voimakkaasti ammattinsa kautta ulospäinsuuntautuneita. Täällä kaikki toivotetaan niin tervetulleiksi. On tämä ihan erilaista kuin varmasti missään. Kaikilla on niin selkeät päämäärät ja tekevät parasta kokoajan. Siitä puuttuu niin paljon joutavaa välistä.

Ja varmaan upeaa päästä myös työskentelemään tuonne päälavalle…

Kyllä! Juuri semmoisia perusasioita. Monesti kun harjotellaan esimerkiksi vaihtoja on helvetin vaikea saada pimeyttä. Ja sitten kaikki volyymit, että voiko tarpeeksi lujaa soittaa - täällä ei oo tällaisia ongelmia. Täällä kaikki kertakaikkiaan ymmärtää, että kun niiden pitää olla näin, niin ne on näin. Siinä on jotain ammattiylpeyttä askeleen enemmän.

Jukka Puotila ja Klaus Klemola
Kuva: Tuomo Manninen