lauantai 19. marraskuuta 2016

Doping palaa rikospaikalle

Jos sul lysti on / Kuva: Antti Turunen
Viime vuosina Lahden kansanopistossa on nähty useita venäläisiä klassikkoja. Gogolin Reviisori pari vuotta sitten, kuten myös Äidin oma poika, Raskolnikov, joka perustuu Dostojevskin teokseen Rikos ja rangaistus. Myös Kirsikkapuisto on nähty jokin aika sitten, sekä Kolme sisarta edellisen kerran kuusi vuotta sitten.
Kuva: Antti Turunen

Ohjaaja, teatterikoulutus II:n vastuuopettaja Misa Palanderille venäläinen näytelmäkirjailijamestari Anton Tšehov ei ole vieras: muutamia vuosia sitten myös Lokki nähtiin Palanderin sovituksena.
Myöskään urheilu ei ole vierasta, sillä mestarillisessa Peerissä nähtiin kokonainen olympiakohtaus Sotshissa.

Itselleni juuri Tšehovin Kolme sisarta on aina ollut tärkeä teos, kuten toisaalta koko Tšehov yleensäkin. Kun olin tetissä kansanopiston teatterilinjalla vuonna 2008, juuri Kolme sisarta valmistui demoesityksenä. Eikä aikaakaan kun opettelin jo Veršininin ja muistaakseni Tšebutykinin mainioita monologeja.

Palanderin Kolme sisarta tapahtuu 1970-80-lukujen Neuvostoliitossa, olympiatunnelmissa. Ajattelin etukäteen ratkaisun olevan perin erikoinen, mutta loppujen lopuksi yllättävän toimiva. Teos sai aiheesta kiinnostavia näkökulmia ja oivalluksia, joita olisi väärin lähteä tässä tekstissä tuleville katsojille spoilaamaan.

Lähtoasetelmista voi kuitenkin mainita sen verran, että parhaan mahdollisen tuloksen saavuttaminen ei ole paljoa näistä kyseisistä ajoista muuttunut. Myös Lahti joutui aikoinaan doping (haha, typotin aluksi dogpin)-käryn kohteeksi. Mutta siitä nyt on aikaa: tänä vuonna kärysi norjalainen Norjassa ja joku suomalainen kokaiinipää. Urheilijoiden uran kannalta sinänsä sääli, sillä kaikki tapaukset ovat olleet harmittomia vahinkoja.

Kuva: Antti Turunen
Pääosin näyttelijäntyö oli mahtavaa, vaikka toisinaan venäläisyys tuntui jäävän taka-alalle. Ehkä tarkoituksenmukaista? Mieleni minun tekevi mainita itseäni eniten riemastuttaneita persoonia, mutta en saata. Meri-Tuuli Risberg on valmistanut parhaan koreografian, jonka olen häneltä nähnyt. Toisaalta olen kuitenkin katkera kun pusuttelutanssia emme koskaan saaneet omaan produktioomme.

Varsinaisesti en voi sanoa pitäväni musiikkivalinnoista, mutta olenkin tämmöinen. Esityksen eräänlaisena alaotsikkona ja ilmeisesti semi-virallisena hashtagina käytetään Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten.

Ja tuo lauseenparsihan kertookin jälleen sen esityksen olennaisimman. Elämän olennaisimman:
Rakkaus. Sitä on, sitä ei ole.
Se syntyy ja kuolee samaa tahtia.
Lopuksi muutamilla on hyvä olla, suurimmalla osalla ei.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kellariteatterin elämys

Kuva: Heidi Bergström
Nyt sen myönnän: koskaan en ole Helsingin Kellariteatterissa käynyt. Eikä siihen ole erityistä syytä. Ilveksellä olen pari kertaa näyttäytynyt, samoin Ylioppilasteatterissa. Kellariteatteri on kokoelmistani puuttunut.

Olen onnellinen, että neitsyyteni meni juuri Ensimmäisen maailman viimeisille lapsille. Oloni on hieman epämukava, kun näkemäni kenraaliharjoituksen jälkeen ajattelin, että käsillä saattaa olla oman aikamme Lapualaisooppera. Yhtymäkohtia löytyy, ja toisaalta siinä käsitellään erittäin laajasti, ei vain Suomea, vaan koko maailmaa.

Kuva: Heidi Bergström
Noin puolentoistatunnin esitykseen on saatu kasattua raskaan sarjan aiheita kiitettävä määrä: ilmastonmuutos ja kapitalismi näin suurimpina kantavina voimina. Vaikka aiheet ovat raskaita, turruttavia ja suuria, ohjaaja-käsikirjoittaja Pauli Patinen on saanut työryhmineen irti olennaisen: ihmisen.

Ilmaisin ohjaaja Patiselle esityksen jälkeen, että mielestäni käsikirjoitus kannattaisi lähettää Nordic Drama Corneriin. Hän on toiminut dramaturgeina yhdessä Martta Jylhän ja Emma Vannisen kanssa. Esityksen on ansiokkaasti assistoinut Amy Burgess ja tuottanut Heidi Bergström.

Mikä on yksilön vastuu? Kaikkihan me tiedämme, että hiilijalanjälkemme on valtava verrattuna vaikka 30 vuoden takaiseen ihmiseen. Esitys on erikoinen, sillä se tavallaan paasaa (kuten Lapualaisooppera), löytäen samalla herkkyyden ja oman polkunsa.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset esittelee yltiövahvan castin. Käsikirjoitus on syntynyt kuulemma työryhmän kanssa. Jokaisen omia kokemuksia ja monien tekstejä on päässyt esitykseen mukaan. Ehkä se tekee näytelmästä juuri niin samaistuttavan?

Money makes the world go around / Kuva: Heidi Bergström
Sukupolvikokemukset ja ironia välittyvät herkullisesti pitkin esitystä, eikä toisinaan naurusta tule loppua. Välillä nauroin kuin idiootti. Vaatii erityistaitoa tekijöiltä saada yleisö nauramaan näin vakavien teemojen keskellä.

Esityksen muoto on useasti nuoriso- ja ylioppilasteatterien lavalla nähty, mutta kohtaukset eivät jää irralisiksi. Lopulta esitys saa turvallisen, melko yleisen, mutta kauniin lopun.
Tämä syksy on ollut vahvaa ei-ammattiteatterien -aikaa. Ensimmäisen maailman viimeiset lapset nousee ehdottomasti nähtävien esitysten joukkoon.

Se on iso esitys, kuten toisena näytelmän puvustajana toiminut Eric Barco summasi. Niin iso, etten pysty summaamaan tähän tekstiin kaikkea. Enkä tosin edes halua yrittää, ei tällaista esitystä ole tarkoitettu vain typistämäkseni kommentiksi. Help yourself, hanki liput.

Tulkitsin profeetan ja hänen hihnassaan talsivan jääkarhun pastissiksi Beckettin Godot'lle. Näytelmässä Pozzo ja "sika" saapuvat jakamaan viisauttaan kesken Vladimirin ja Estragonin odotuksen. Mitä ihmiskunta odottaa maailman pelastukseksi? Pelkäänpä että Godota.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Q tarjoaa mielihyvää

Kuva: Pate Pesonius
Olen saanut useilta arvostamiltani tahoilta vinkin nähdä Q-teatterin Kevyttä mielihyvää. Puheet ovat oikeassa - kannattaahan se nähdä. Menkää katsomaan se itse.

Antti Hietalan eriskummallinen ja viisas teksti taipuu miehen ohjauksessa näyttämölle tyylillä. Lavastus ja valaistus hivelee silmää, kuten myös perinloistava cast: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Jani Volanen, Minna Haapkylä, Jussi Nikkilä, Jani Volanen, Pia Andersson, Jussi Nikkilä, Jani Volanen ja Pia Andersson.

Mietin muutaman päivän kuinka voisin pelkistää Kevyttä mielihyvää -näytelmän juonen. En voi pelkistää sitä, enkä ehkä edes ymmärtänyt kaikkea. Luultavasti prosessoin sitä edelleen. Toisaalta en halua paljastaa siitä liikaa. Menkää katsomaan se itse.

Kantavat teemat teoksessa ovat kuitenkin todellisuus, elämä, kuolema ja rakkaus. Yhtä ei voi olla ilman toista, luulisin.

Näyttelijät ovat ilmaisussaan säntillisen tarkkoja, kaikin puolin. Tosin ei mikään ihme. Takana on sellainen dream team, että oksat pois.

Kantavat teemat teoksessa ovat kuitenkin todellisuus, elämä, kuolema ja rakkaus. Yhtä ei voi olla ilman toista, luulisin.

Kuva: Pate Pesonius
Useat teatterimaailman henkilöt ovat näytelmää minulle kehuneet. Että Q:lla menisi sellainen teos kuin Kevyttä mielihyvää. Pitäisit siitä varmasti. Totta joka sana. Esitys tuotti mielihyvää mielelleni ja sydämelleni. Ei kevyttä.

Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä

Näyttelijäthän olivat erinomaisia. Päällimmäiset ajatukset jotka esitys jätti - kaikki liittyvät todellisuuteen, elämään ja kuolemaan. Jopa rakkauteen. Ainakin itselleni. Uskon, että ilman x, ei voi olla y:tä.

Olen prosessoinut esitystä Kevyttä mielihyvää nyt muutaman päivän. En tiedä ymmärsinkö mitään. Luulen ymmärtäneeni, mutta olen erehtynyt ennenkin. Ei juonta voi pelkistää yhteen, ei sitä edes tarvitse. Menkää katsomaan se itse. Muodostakaa oma mielipiteenne, arvon lukijat.

Kuva: Pate Pesonius



Sumuista hymyä

Kuva: Stefan Bremer
Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Yksi suurimmista suosikeistani on kirjoittanut ja ohjannut jälleen uuden näytelmän Kansallisteatteriin. Juha Jokelan edellinen teos Kansikseen oli 150-vuotisnäytelmä Patriarkka, joka on yksi parhaista näkemistäni esityksistä koskaan.

Sumu kertoo miesporukasta, joka lähtee kehittelemänsä tuotteen kanssa sinne missä markkinarakoa on: Venäjälle. Se on haastava paikka, miehiä varoitellaan. He lähtevät silti. Porukka koostuu hyvin erilaisista, toisiaan täydentävistä persoonista. On porukan pomo, harmiton nysvä, joka haluaa miellyttää kaikkia. On keksijä, jolla on tiukat periaatteet ja moraalikäsitys. On ärsyttävä besserwisser, jolle likainenkaan peli ei ole menestyksen tiellä mahdotonta.

Kuva: Stefan Bremer
Nämä kolme viisasta miestä ovat päättäväisiä, mutta se ei välttämättä riitä. Krimillä kuohuu, pakotteet iskevät vasten kasvoja. Kommunikointi Putinin Venäjän kanssa ei ole helppoa. Kommunikointi suomalaisten kanssa ei ole helppoa. Kommunikointi ei ole helppoa edes toistensa kanssa.

Sumu on erittäin taitavasti ohjattu, tyylikäs esitys. Timo Tuominen, Jani Karvinen ja Kari Ketonen ovat iskemätön trio, joiden keskinäinen kemia pelaa loistavasti. Tosin, loistavasti joukkoon sopii myös Elena Spirina, jonka Larisa saapuu auttamaan miehiä mäessä.

Jokelalla on uskomaton kyky saada komiikkaa tilanteisiin, jossa ei ole mitään hauskaa. Ja kuinka ratkiriemukasta se komiikka onkaan! Kaiken takana on mitä vakavimmat ja kriittisimmät aiheet, mutta huumorin siemen on löydetty ja pantu härskisti kasvamaan. Sumussa Jokela todistaa jälleen olevansa yksi Suomen parhaista näytelmäkirjailijoista.

Ja hei - eihän mikään esitys voi olla huono, joka sisältää eräänlaisen pastissin tammikuussa menehtyneelle David Bowielle.

Kuva: Stefan Bremer

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Voi hyvää päivää

"Tulee uusia" / Kuva: Tapio Vanhatalo
Farssi on vaikea laji. Monet yrittävät, harvat onnistuvat. Ikäväkseni täytyy myöntää, että Helsingin Kaupunginteatterin Ei makseta, ei makseta ei onnistu.

Hahmot ärsyttävät monelta osin. Tuntuu, ettei lopputuloksessa mennä niin pitkälle kuin teksti vaatisi. Rytmitys ei toimi ja näyttelijät laahaavat tekstin perässä. Suomeen sovitetusta alkuperäistekstistä vastaa italialainen nobelisti Dario Fo, joka menehtyi viime kuussa 90-vuotiaana.

En ole lukenut alkuperäiskäsikirjoitusta, mutta luulen pääpiirtein tunnistavani mikä tässä versiossa kuuluu alkuperäiseen ja mikä on sovitusta. Vain muutama Suomeen räätälöity vitsi istuu, mutta esitys on kaikkinensa liian väljä.

Ikäyleisöön upposi paikoin hyvin, mutta itselleni vain yksi lasillinen sherryä ei olisi riittänyt.

Poliisit esimerkiksi eivät naurattaneet minua (paitsi loistava kehonhallinta toisella poliisilla), sekä mainiosti näytellyt hahmot Hauturi ja Ukko. Tosin nämä kaikki olivatkin yksi ja sama näyttelijä Ville Tiihonen.

Harmittaa kun näytelmän idea on aika herkullinen: Nainen tekee sopimuksen useiden paikallisten kanssa ryöstää kauppa, osin mielenilmaisuna valtion ahneudelle ja "Euroopan kalleimmalle ostoskassille". Niitä varastettuja kasseja sitten piilotellaan kun poliisit koputtelevat ovelle, naisen ystävä toimii rikoskumppanina ja naisten miehet ovat ihan ulalla mitä tapahtuu.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Näytelmän rakennekin on hyvä, mikä ehkä on syynä sen klassikkoasemaan. Ei makseta, ei makseta näytelmää on esitetty Suomessa myös nimellä Näillä palkoilla ei makseta. Loppu nivoutuu yhteen paremmin kuin monissa farsseissa.

Mielessäni käy monesti tiettyjä farsseja katsoessani, etteivät ne vaan istu Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Sitten muistan, että ovat ne joskus onnistuneetkin. Se vaatii vaan tarkkuutta, vauhtia ja tietynlaista herkkyyttä.

Who'll Stop the Rain / Kuva: Tapio Vanhatalo

torstai 27. lokakuuta 2016

Susimäen otteessa

Kuva: Lauri Kivikataja
En ole lukenut Nobel-kirjailija Herta Müllerin teosta Sydäneläin, mutta jostakin syystä se sana tuli mieleeni kun katsoin Kaapelitehtaan Valssaamolle valmistettua taideteosta OTE.

Tanssija ja näyttelijä, taiteilija Julius Susimäki on sydäneläin, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Temaattisesti OTE jatkaa Susimäen aikaisempaa teosta ON AIKA (2014-15) täysin itsenäisenä taideteoksenaan. Myös tässä käsitellään taiteilijan itsensä suhdetta isäänsä, kuvataiteilija Markku Susimäkeen, mutta katse kääntyy myös siihen mitä ja mikä Juliuksesta on tullut.

Työstetään, työstetään, työstetään - tehdään asioita helvetillisellä palolla, kunnes ymmärretään että intohimo on jäänyt matkalle. Tai se on siellä, mutta se saattaa unohtua jatkuvan suorittamisen mainingeissa.

Julius Susimäki on työstänyt omaa kehoaan äärimmilleen. Hän paljastaa käyttävänsä mentaalisia jippoja, jolla saada tuoreita tunteita myös arkipäiväisistä asioista. Se menee monesti jopa neuroosin puolelle, mutta tietyssä määrin siihen olisi kunkin hyvä oppia.

Videokuvaaja: Ville Koivuranta
Sama asia linkittyy hetkessä elämiseen ja siitä nauttimiseen. Välillä on hyvä pysäyttää filmi ja ajatella että tässä mä vaan olen. Eikä tarvitse olla tai tehdä enempää. Susimäki analysoi itseään terävästi ja kadehdittavan rehellisesti. Herkkä, perhekeskeinen mies.

Sarjan edellisessä osassa Susimäki sukelsi isänsä kuvataiteeseen ja jatkoi maailman luomista areenalla. Tässä uudessa hän ottaa hieman etäisyyttä tähän taiteeseen ja keskittyy repimään itsensä auki. Voin rehellisesti sanoa, etten ole rehellisempää ja aidompaa esitystä nähnyt mahdollisesti koskaan.

OTE saa nauramaan, koska siinä on aivan pirun hauskaa tekstiä. Siinä on upeita videointeja. Toki se saa jälleen katsojansa itkemään, todellakin. Esitys on niin avoin, että se koskettaa jokaista katsojaa. Tämä on kokemus, ei esitys. Yksi vuoden parhaista. Tätä aion vaalia.

Toivon, että jokainen tämän lukenut varaa liput vain rajoitetun ajan esitettävään esitykseen. Esitykset 27.10.-1.11. Katso lisää tapahtuman Facebook-sivulta.

Videokuvaaja: Ville Koivuranta

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Shrekin näkökulma yllättää

Kuva: Tapio Vanhatalo
Kun kuulin Shrekin saavan ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa tunsin suurta pettymystä. Miksi Shrek? Uutta elokuvaa ei ole tulossa vielä vuosiin, edellisestäkin on aikaa, eikä sitä voisi sanoa ajankohtaiseksi oikein muustakaan syystä. Tiedossa on mukavia hetkiä lapsille, mutta siihen se jää. Onneksi en antanut ennakkoluuloilleni valtaa.

Shrek The Musical on kiinnostava. Se perustuu pääosin DreamWorksin vuoden 2001 elokuvaan (joka oli muuten ensimmäinen elokuva, joka palkittiin Oscarilla vasta perustetussa parhaan animaation kategoriassa) ja William Steigin kirjaan.

Shrekissä yhdistyy hauskalla tavalla erilaiset klassikkosadut ja niiden hahmot. Siinä yhdistyy mm. parisuhteiden stereotypiat ja kliseet sopivasti, mikä tekee siitä erinomaisen komedian, jopa parodian. Myös musikaalina esitys toimii.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Laulut ovat pääosin keskinkertaiset, eikä päähän jää soimaan erityisesti mikään (paitsi tietysti Neil Diamondin I'm a Believer, joka nykyään yhdistetään paremmin Shrekiin kuin The Monkeesiin). Itse pidin eniten Fionan kappaleista, ja jos musikaalista joku nousisi klassikkoasemaan niin mahdollisesti I Know It's Today (Tää päivä se on), jonka esittää kolme eri ikäistä Fionaa. Myös tässä versiossa kappale oli ehdottomasti parasta antia.

Kari Arffman on sekä ohjannut, että suomentanut tämän version hyvin laadukkaasti. Hänen Lordi Farquaadinsakin on loistava. Rooli on Fionan ohella muutenkin ainoa, jolla pääsee revittelemään kunnolla. Aasi on tietysti myös, mutta henkilökohtaisesti hahmo ei iske samalla tavalla. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö Matti Leino olisi roolissa loistanut - en oikeastaan ymmärrä miksei niin hienoa näyttelijää käytetä enemmän.

Anna-Maija Tuokko oli Fiona näkemässäni esityksessä ja kuten sanottu, todella hauska ja erilainen roolityö. Lohikäärme oli hienosti toteutettu ja muutenkin yksi esityksen hauskimmista kohdista.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Arffmanin suomennokseen palatakseni, se toimi odotettua paremmin. En ole saanut käsiini alkuperäistä käsikirjoitusta, mutta laulut ja teksti toimi suomeksi poikkeuksellisen hyvin. Tietyt ongelmat ratkottiin hyvin suomalaiskatsojille. Tätä musikaalisuomennosta voi tavallaan verrata osuviin Disney-suomennoksiin.

Uskon, että tämä Shrek on parasta mihin Suomessa, suomalaisilla resursseilla pystytään. Tietysti yhteislauluissa ääni välillä puuroutui ja vastaavia kauneusvirheitä toki sattui, mutta se ei ole vaikea asia fiksata.

Niin, ja siitä näkökulmasta johon viittasin otsikossa. Elokuva poikkeaa teatteriversiosta siinä määrin, että muut satuhahmot ovat saaneet merkittävämmän roolin. Teatteriversio on ajankohtainen, koska nämä satuhahmot ilmentävät vielä vahvemmin erilaisuutta ja erilaisia ihmisiä. Farquaad hääti valtakunnastaan kaikki poikkeavat yksilöt ja loi oman täydellisen ja säntillisen pikku harmoniansa ilman "niitä muita". En usko, että tässä tarvitsee painottaa miksi se tekee Shrekistä ajankohtaisen.

Kuva: Tapio Vanhatalo