sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Maailmankirjallisuus kylässä: Helsinki Lit 2017

Greenwell, Tervo ja Pamuk / Kuva: Saara Autere
Ensimmäinen Helsinki Lit -tapahtuma järjestettiin kaksi vuotta sitten. Savoy-teatterissa järjestettävä kirjallisuusfestivaali innosti kävijöitä ja vieraita jo ensimmäisestä kierroksesta lähtien. Tänä vuonna festivaali sai vieraakseen mm. kirjamaailman massiivisimpiin tähtiin kuuluvan turkkilaisen Orhan Pamukin, joka palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2006.

Pamuk sai minutkin tänä vuonna paikalle tarkastamaan festivaalitarjonnan. Hyvä niin, sillä kaksi loppuunmyytyä päivää vakuutti minut: Helsinki Litiä tarvitaan. Myös festivaalin ohjelmajohtaja Philip Teir huomautti YLE:n radio-ohjelmassa Helsinki Litin tarpeellisuutta, sillä Suomessa ei vastaavaa keskustelevaa, kansainvälistä kirjallisuustapahtumaa ole.

Tärkeää on pitää tapahtuma keväällä, koska kulttuuritarjontaa on huomattavasti vähemmän kuin syksyllä. Helsingin ja Turun kirjamessut ajoittuvat monien muiden tavoin syksylle, eikä näitä tapahtumia voi edes verrata Helsinki Litiin.

Tapahtuman idea on yksinkertainen: pistetään kotimainen ja ulkomaalainen kirjailija keskustelemaan keskenään. Kyseessä ei ole haastattelu (vaikka siihen keskustelut monesti lipsahtavatkin) vaan kahden kirjailijan keskinäinen kohtaaminen. Suurin osa keskusteluista käydään englanniksi, muutama ruotsiksi. YLE Areena lähettää haastattelut suorana, mutta ne jäävät myös arkistoon.

Gappah, Fioretos ja Kähkönen / Kuva: Saara Autere
Päivän aikana nähdään ja kuullaan viisi keskustelua. Ensimmäisen kolmen 45 minuuttia kestävän tuokion jälkeen pidetään tauko, jossa kirjailjat signeeraavat teoksiaan, joita tänä vuonna Nide -kirjakauppa myi aulassa. (Itse olin tosin varautunut ja ostanut kirjat etukäteen.) Pamukin signeeraustilaisuus aiheutti hieman kaaosta, koska pöydät olivat ovien vieressä ja jonot menivät täysin sekaisin. Oikeastaan en ole varma oliko lopulta edes jonoa. Mikäli vastaavanlaisia suurtähtiä saapuu tulevina vuosina (mikä on toki oletettavaa kahden loppuunmyydyn päivän jälkeen), kannattaa harkita jonkinlaista nauhaa tai parempaa sijoitusta signeerauspisteelle. Toki ymmärrän, että Savoyssa tämä on hyvin haasteellista ja festivaalin järjestäjät ovat varmasti tehneet mikä tehtävissä on.

Festivaalin juonsi tänäkin vuonna mainiosti näyttelijä Pekka Strang.

Ensimmäisen päivän parasta antia oli Märta Tikkasen, Linda Boström Knausgårdin ja Juha Itkosen keskustelu (joka oli ruotsiksi, enkä ymmärtänyt siitä mitään, mutta yleisö nautti silminnähden valtaisasti. Myös aihe kiinnosti minua, mutta YLE toivottavasti näyttää jossakin vaiheessa haastattelun tekstitettynä).

Ensimmäisen päivän viimeinen keskustelu oli kuitenkin paras: Tammen Keltaisen kirjaston kirjailija Petina Gappah, ruotsalaisen nykykirjallisuuden tähti Aris Fioretos ja Sirpa Kähkönen. Ensimmäistä kertaa aikaan saatiin kunnon keskustelu-asetelma. Siihen auttoi kolmen tasavahvan keskustelijan osallistuminen. Kahdenkeskiset keskustelut lipsahtavat haastatteluksi helpommin, koska on selvää, että vieraskielinen kirjailija on ikään kuin suomalaisen "vieraana".

Persson Giolito ja Hirvonen / Kuva: Saara Autere
Kolme sai aikaan kuitenkin hyvän keskustelun, mm. kulttuurisesta omimisesta. Gappah piti loisteliaan puheenvuoron, miksi hän kokee voivansa kirjoittaa albiinonaisen näkökulmasta olematta itse albiino, kirjassaan Muistojen kirja. Minusta on erikoista ajatella, että kirjailijalta pidettäisi epäsopivana mennä toisen ihmisen nahkoihin, mutta jotkut ajattelevat sen ilmeisesti niin yksipuolisesti.

Tein ensimmäisenä päivänä kiinnostavan huomion: rivi, jolla istuin (parven ensimmäinen), istui 27 naista ja lisäkseni kolme miestä. Lavasta katsoen ensimmäisellä rivillä istui 21 naista ja neljä miestä (+ kuvaaja), toisella rivillä 23 naista ja kaksi miestä, kolmannella rivillä 25 naista ja viisi miestä. Missä olette, kanssamieheni?

Ensimmäinen päivä huipentui Antti Holman ja Kaj Chydeniuksen konserttiin Suomi 100 ja Suurvallat. Kesto puoli tuntia.

Mazzarella ja Marsh / Kuva: Saara Autere
Toinen päivä lähti käyntiin Mauno Koiviston muistelolla, mikä oli tyylikäs veto. Malin Persson Giolito ja Elina Hirvonen muistelivat edesmennyttä presidenttiä, ennen haastatteluun ryhtymistä. Persson Giolito oli kiinnostava persoona ja haastattelu saikin kiinnostumaan hänen palkitusta teoksestaan Suurin kaikista.

Yksi eniten odottamani vieras oli brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh, joka keskusteli festareilla kiitetetystä muistelmateoksestaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Ennen festivaaleja huomasin, että kirjaa löytyy hyvin harvoista kaupoista. Suosittelen kirjan ottamista valikoimiin sen kiinnostavan aiheen ja menestyksen vuoksi. Kirja ollut bestseller useissa maissa, eikä suotta.

Henry Marsh / Kuva: Saara Autere
Päivän toiseksi viimeinen keskustelu oli Jari Tervon suvereenisti vetämä. Jos festivaalin parhaat kotimaiset vetäjät pitäisi valita, palkinto menisi ehdottomasti Tervolle (vaikka Antti Tuomainenkin oli mainio). He näyttivät kuinka kirjailijaa tulisi haastatella. Tervo veti parhaan toimittaja-Tervon esille keskustellessaan yhdysvaltalaisen Garth Greenwellin kanssa teoksesta Kaikki mikä sinulle kuuluu. Greenwell kehui kuinka kauniisti Tervo oli hänen romaaninsa lukenut.

Greenwell ja Tervo / Kuva: Saara Autere
Orhan Pamuk huipensi koko festivaalin, kuten mainittu. Keskustelua hänen tuoreesta Kummallinen mieleni -romaanistaan, sekä hieman Turkin politiikasta. Pamuk pysyy kaikesta huolimatta optimistisena (vaikka hän tarvitseekin henkivartijaa kaupungilla kulkiessaan). Ei ole helppoa arvostella valtaapitäviä diktatuurille flirttailevassa järjestelmässä. Mieluiten Pamuk kuitenkin keskusteli romaanistaan ja sen keskushenkilö Mevlutista.

Kaiken kaikkiaan Helsinki Lit osoitti olevansa festivaali, jota tarvitaan Suomen kulttuuritapahtumien joukkoon. On erikoista, miksi aina joulun alla mainostetaan suomalaisten ostavan kirjoja vain jouluna, yleensä lahjaksi. Kun sitä hoetaan tarpeeksi kauan, se alkaa pitää paikkansa. Mikäli markkinointi tehtäisi kunnolla pitkin vuotta, käytettäisi hieman mielikuvitusta, järjestettäisi tapahtumia ja luotaisi kirjoista ja kirjailijoista ns. "mediaseksikkäämpiä" - kirjallisuudella ei olisi hätää. Pärjääkö kirjallisuus, jos ainoa kenen ääni kuuluu on Teuvo Loman, joka sanoi Etelä-Suomen Sanomissa, ettei nuori sukupolvi enää halua kirjahyllyjä, koska ne ovat tunkkaisia, vievät paljon tilaa ja näyttävätkin usein esihistoriallisilta? En tosin ole varma kuka häntä kuuntelee, mutta pointtini lienee selvä.
Pamuk ja Aittokoski / Kuva: Saara Autere

On totta, että kirjallisuus on tietynlaisessa murroksessa, mutta se tulee selviämään siitä. Täytyy vain lyödä ihmisiä kirjalla päähän. Hinta on tietysti kirjalla kova, mutta on kirjastoja, antikvariaatteja ja kirppiksiä. Lukeminen täytyy vain löytää.

Jutun kuvat on otettu Helsinki Litin virallisilta Facebook-sivuilta. Kuvaaja krediitit menevät Saara Autereelle.
Minä tungoksessa. Tuo silmälasipäinen, hattupäinen komea mies. / Kuva: Saara Autere




torstai 18. toukokuuta 2017

Nothing Left to Say but Goodbye: Chris Cornell 1964-2017

Päiväni lähti käyntiin shokilla: Chris Cornell on kuollut vain 52-vuotiaana.

Henkilökohtaisesti Cornell oli minulle yksi tärkeimmistä artisteista. Ensikosketuksen hänen musiikkinsa sain vuonna 2006, kun näin Casino Royalen elokuvateatterissa ystävieni kanssa. You Know My Name jäi kirkkaana mieleeni. Tiedän, että kappale on saanut osakseen kohtuuttoman määrän arvostelua, mutta mielestäni se ansaitsee paikkansa yhtenä parhaista 007-tunnareista.


Seuraavana vuonna tein ylä-asteella työelämään tutustumisen Free Record Shopissa. (Tietäjät tietää ja jonnet ei muista.) Osuin onnelliseen saumaan, koska viikon aikana julkaistiin sekä Ozzy Osbournen Black Rain, Ari Koivusen Fuel for the Fire ja Chris Cornellin Carry On. Kahdesta ensimmäisestä levystä nyt voi olla mitä mieltä tahansa, mutta julkaisut olivat suuria, joten oli kiinnostava olla levykaupassa töissä juuri silloin.

Tässä kohden tarinaan tulee mukaan äitini. Eräänä päivänä hän tulee hakemaan minua töistä. Olen saanut valita mitä levyä myymälässä soitetaan, Cornellin uutta tietenkin. Äitini, jolta olen melkeinpä perinyt musiikkimakuni, kysyy kuka tämä esittäjä on. Liikkeessä soi juuri Michael Jackson cover Billie Jean, josta Cornellin ääni tulee esiin ehkä kaikkein parhaiten.

Äidistäni tuli vielä suurempi fani kuin minusta. Hän edelleen haluaa matkustaa joskus Seattleen, jossa Cornell ja hänen pioneerimaisesti edustamansa grunge on syntynyt. Tutustuimme Cornellin aiempaan musiikkiuraan, jossa tietenkin Soundgarden on kirkkaimpana kakun päällä. Itse en ole koskaan fanittanut niin kovasti Soundgardenia (vaikka heiltä läjäpäin loistavia kappaleita löytyy) kuin Audioslavea. Audioslaven taas moni "todellinen die hard musiikkirakastaja" on tuominnut huonoksi, mutta nautin musiikista suuresti. Ja niin nauttii kymmenet tuhannet muutkin. Audioslave on käytännössä siis Rage Against the Machine, jossa yhtenä lauluntekijänä ja solistina kuullaan Cornellia.

Emme pitäneet äitini kanssa koskaan mahdollisena käydä suurilla megatähtien keikoilla, jonne lippu maksaa n. 100 euroa per nuppi. Äidin työkaveri oli hankkinut liput viime vuonna menehtyneen George Michaelin 25Live -kiertueelle, jolloin äitikin innostui. Ensimmäinen suuri keikkamme oli siis Hartwall-areenalla heinäkuussa 2007. Keikka herätti meissä innostuksen joka jatkuu edelleen. Saman vuoden elokuuksi ilmiotettiin Chris Cornellin Carry On -kiertueen pistäytyvän Helsingin Jäähallissa. Saimme liput ja loppu on historiaa.

Hienossa konsertissa kuultiin uuden albumin lauluja, jonka lisäksi tietysti suurimpia hittejä juuri kuopatun Audioslaven ja vielä comebackiään kolme vuotta odottavan Soundgardenin ajoilta. Tämä siis muutamaa kuukautta vaille 10 vuotta sitten.

Seuraava keikka tuli meille molemmille yllätyksenä. Jouduimme jättämään välistä Soundgardenin keikan (mikä nyt harmittaa tietysti vietävästi), mutta viime vuonna Cornellin akustista albumia, Higher Truthia, juhlittiin kiertueella joka ylsi Helsingin Finlandia-talolle. Lippuihin ei ollut rahaa, joten ne jäivät hankkimatta. Paria päivää ennen konserttia yritin etsiä lippuja edullisesti netistä, mutta turhaan. Olisin halunnut ostaa edes äidilleni lipun, jotta edes hän olisi päässyt kuulemaan miestä ja kitaraa.

Keikkapäivänä ilmoitettiin, että muutamia lisäpaikkoja on saatu myyntiin. Toimin nopeasti. Osamaksumahdollisuutta tarjottiin (onneksi) ja sain ostettua meille kaksi lippua Finlandia-talon toiseksi viimeiselle penkkiriville (voin kertoa, että hyvin näki joka tapauksessa). Keikka oli hienompi kuin osasin odottaa - Cornell esitti riisuttuja kappaleita uransa eri vaiheilta, muutamia covereita (Nothing Compares 2 You Princen muistoksi), sekä muutamia poliittisia kannanottoja rauhan ja suvaitsevaisuuden puolesta (John Lennonin Imagine ja Bob Dylanin Times They Are a Changing mukautetuin sanoin).

Tältä keikalta sain äänimiksaajalta settilistan. Minulla on muutamia artisteja, jotka haluan nähdä aina kun he tulevat Suomeen keikalle. Elton John, Bruce Springsteen... Sovimme äitini kanssa, että Cornell lisätään listaan.

Olin varma, että kun minun ja äitini ihailemat vanhemman polven suuret artistit kuten Springsteen tai muut alkavat vähän kerrassaan jäädä eläkkeelle tai poistua keskuudestamme, heihin nähden nuori Cornell jatkaa keikkailua, josta saamme nauttia vielä pitkään. Jälleen kohtalo osallistui peliin ja hieman yli 50 vuotta nuori lahjakkuus katoaa. Rolling Stone -musiikkilehti ei ole turhaan listannut Cornellia sijalle 9. kaikkien aikojen parhaiden solistien listalla.

Hänen viimeiseksi konsertikseen jäi Detroitin keikka Soundgardenin kanssa. Viimeinen kappale oli klassikko Slaves and Bulldozers, joka lopetettiin Led Zeppelinin klassikolla In My Time of Dying.

Cornell tuntui elävän hyvin rauhallista elämää. Hänellä oli kolme lasta ja vaimo, sekä Chris ja Vicky Cornell -säätiö joka auttaa kodittomia, köyhyydessä eläviä ja hyväksikäytettyjä lapsia. Cornellin viimeiseksi jäänyt single, The Promise -elokuvan nimikappaleen tuotot menevät International Rescue Commiteelle. Jutun loppuun listasin 25 omaa henkilökohtaista suosikkiani Cornellin uran varrelta.

1. Rusty Cage (Soundgarden, Badmotorfinger 1991)
2. Outshined (Soundgarden, Badmotorfinger 1991)
3. Jesus Christ Pose (Soundgarden, Badmotorfinger 1991)
4. Fell On Black Days (Soundgarden, Superunknown 1994)
5. Black Hole Sun (Soundgarden, Superunknown 1994)
6. Spoonman (Soundgarden, Superunknown 1994)
7. Can't Change Me (Euphoria Morning 1999)
8. Follow My Way (Euphoria Morning 1999)
9. Steel Rain (Euphoria Morning 1999)
10. Show Me How to Live (Audioslave, Audioslave 2002)
11. Like a Stone (Audioslave, Audioslave 2002)
12. I Am the Highway (Audioslave, Audioslave 2002)
13. Your Time Has Come (Audioslave, Out of Exile 2005)
14. Be Yourself (Audioslave, Out of Exile 2005)
15. Doesn't Remind Me (Audioslave, Out of Exile 2005)
16. Original Fire (Audioslave, Revelations 2006)
17. Broken City (Audioslave, Revelations 2006)
18. Wide Awake (Audioslave, Revelations 2006)
19. No Such Thing (Carry On 2007)
20. Billie Jean (Carry On 2007)
21. You Know My Name (Carry On 2007)
22. Nearly Forgot My Broken Heart (Higher Truth 2015)
23. Before We Disappear (Higher Truth 2015)
24. Higher Truth (Higher Truth 2015)
25. Only These Words (Higher Truth 2015)


maanantai 3. huhtikuuta 2017

Jo kaksi vuotta Kansallisteatterissa

- Miksi sinulla isoäiti on niin suuret silmät?
- Jotta voisin nähdä sinut paremmin...
Kuva: Tuomo Manninen
Kaksi vuotta Kansallisteatterissa esitetty Luulosairas siirtyi pieneltä näyttämöltä suurelle valtaisan kysynnän vuoksi. Luulosairas todella toimii, ainakin osin.

Alkuperäiseltä nimeltään Moliéren klassikko Le Malade Imaginaire sai kantaesityksensä vuonna 1673, melkein 350 vuotta sitten. Mikä tekee ranskalaisesta näytelmäkirjailijasta niin ajankohtaisen tänäkin päivänä?

Moliére oli vertaansa vailla komediassa ja erilaisten hahmojen kirjoittamisessa. Hahmot ja niiden näyttämölleluonti on äärimmäisen tärkeää, eikä niitä voi jättää puolitiehen. Onneksi ohjaaja Arto af Hällström onnistuu ohjaamaan karikatyyrimäisiä ja kaikin puolin onnistuneita hahmoja. Muuten ohjaus jää ontuvaksi ja turhan "vaarattomaksi", mikä on tämän tyyliselle komedialle elintärkeää.

Vastatuulessa näytelmä oli myös sen prosessin aikana. Alunperin pääroolissa piti olla Esko Salminen, mutta hän joutui jäämään pois. Myös Jukka Puotila piti esityksessä nähdä, mutta hän sairastui. Vastatuulesta huolimatta roolitus saatiin toimimaan hienosti.

Jukka-Pekka Palo suorastaan loistaa luulosairaana Arganina, joka yltää nyansseillaan huipulle asti. Juha Varis tekee hillittömän roolin Herra Bonnefoina, ja erittäin hyvä maku jää myös Antti Pääkkösen mainioista karikatyyreistä. Angeliquen kosijana nähtiin esityksessä Petri Liskiä paikkaamassa -. Sanalla sanoen hän varasti koko show'n.

Yhdeksi katsojia vieraannuttavaksi elementiksi saattaa nousta liioiteltu, juurikin karikatyyrimäinen näyttelijäntyö. Osassa se suorastaan ärsyttikin, en pysty varmaksi sanomaan mutta olin lukevinani erään näyttelijän roolityöstä, että hänet olisi ohjattu alinomaisen pissahädän kouriin. Onnistuneen karikatyyrin tekeminen on hyvin hankalaa ja Moliérea tehtäessä se on melkeinpä vaadittua.

Arto af Hällström tekee timanttisinta työtä esityksen suomentamisessa - suomennos on loistava.

Luulosairas myös näyttää erittäin hyvältä, erityisesti suuren näyttämön puitteissa.

Olethan sen arvoinen / Kuva: Tuomo Manninen

lauantai 7. tammikuuta 2017

Kirjamessuilua 2016

Helsingin kirjamessut olivat ehdottomasti vuoden 2016 kohokohtia. Ohjelmisto oli jälleen monipuolinen, mutta ruokamessut jatkavat typistymistään vaarallista vauhtia.

Torstain, ja koko kirjamessut, avasi Jari Tervo. En ehtinyt paikalle, koska olin elokuvan pressitilaisuudesa, mutta loistava puhe oli jälkeenpäin luettavissa mm. Messukeskuksen sivuilta. Tervon puhe sai osakseen paljon kritiikkiä, mutta kuten kirjailija totesi hakiessani signeerausta kirjaan: aina kun sanoo jotakin, siitä syntyy meteliä. Tervon uusin teos, inkeriläisten historiaan pureutuva Matriarkka oli yksi kirjavuoden menestyneimpiä teoksia.

Muuten ensimmäinen päivä meni antikvariaattipuolta kierrellessä. Mukaan tarttui Planeetta-antikvariaattien osastolta Haruki Murakamin ensimmäinen suomennettu teos, Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Suuri lammasseikkailu, sekä Mika Waltarin klassikoksi noussut tietokirja Aiotko kirjailijaksi? uusintapainoksena.

Tavanomaisia tapauksia oli tietysti eräässä nimeltämainitsemattomassa divarissa, jossa nostan arvokirjan hyllystä ja omistaja tulee pikaisesti hakemaan sen kädestäni ja laittamaan takaisin hyllyyn. "Joo, nää on vähän arvokkaampia kirjoja", mies sanoi. Totta kai tiesin sen, omistin itse kirjojen kolmannen osan. Viime vuonna ostovoimaani vähäteltiin eräässä toisessa kojussa, jossa uskalsin tiedustella vanhojen Babar-kirjojen hintaa. "Nää on tälläsiä keräilyjuttuja." Mistä hän olisi voinut tietää, että kokoelmaani lukeutuu myös vanhoja Babareita?

Suurin osa suhtautuu asiakkaaseen onneksi kuin ihmiseen. Löysin edullisesti myös Stephen Kingin Kirjoittamisesta -muistelmat. Sosiaalinen media huomasi asian ennen minua: eräs kristillinen kirjakauppa oli pystyttänyt kojunsa luokse aito avioliitto -bannerin, mutta onneksi messujärjestäjät reagoivat asiaan nopeasti. Banneri herätti paheksuntaa kirjaystävien keskuudessa, koska ovathan muutakin kuin Raamattua lukevat ihmiset tunnetusti hieman suvaitsevampia kuin muut.

Jo ensimmäisenä päivänä alkoi joka päivä toistuva, krooninen peruutusten sarja. Eräästä keskustelusta elokuvantekijä Aki Kaurismäki jättäytyi nimittäin pois.

Perjantai oli vilkkaampi päivä, mutta presidentti Tarja Halonen, sekä näyttelijä Jukka Puotila peruuttivat omat esiintymisensä. Miika Nousiainen mainosti päälavalla uutta Juurihoito -kirjaansa, joka nähdään myös Kansallisteatterissa näyttämöversiona. Kirjaan sain signeerauksen. Signeerauksen hain myös Esko Seppäseltä, joka esitteli (jo kolmasta päivitettyä laitosta!) Mistä Suomi vaikenee? -teoksestaan.

Tämä päivä oli myös muusikkojen juhlaa siinä määrin, että kaksi kovaa oli messuilla nähtävissä. Kauko Röyhkän signeerauksen hain hänen esikoisteoksensa Tien laidalla Waterloo ensimmäiseen painokseen, joka herätti iloa kirjailija-muusikossa. "Eikä! Just eilen yks kaveri tuli baarissa heiluttelemaan tätä." Kirja ei ole ensipainoksena kovin usein nähty.

Uskaltauduin hakea myös Palefacen nimmarin Emme suostu pelkäämään 7"-sinkkuun. Herra Face tiedusteli ostinko levyn Vantaan Artsi museosta. Hetken juttutuokion aikana hän paljasti, että uutta materiaalia on pian tulossa. Palefacea kuullaan ainakin tänä vuonna julkaistavassa Perkele II! -dokumentissa.

Lauantai lähti käyntiin Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen yhteiskirjan esittelyn tiimoilta. Miten tästä eteenpäin on Docendon julkaiseman teoksen nimi. En ole messuilla nähnyt vastaavia järjestelyjä signeeraustilaisuutta järjestettäessä. Ensinäkin jono alkoi mudostumaan jo heidän lavaesiintymisensä aikana. Heille oltiin varattu pitkä pöytä ja jono oltiin rajattu siististi nauhoilla. Turvamiehiä riitti. Kun Ahtisaari saapui porukkansa kanssa, heillä oli mukanaan suuri määrä seuralaisia. Koko porukka oli vartijoiden ympäröimä. Toisaalta hyvin ymmärrettävää, hitaan tahtinsa vuoksi he olisivat todennäköisesti joutuneet pysähtymään useasti tervehtimään messuvieraita.

Mark Levengood nauratti tarinoillaan uudesta Vasten auringon siltaa -teoksestaan. Myös näyttelijä Heikki Kinnunen kertoi kiinnostavia tarinoita, joita voi lukea hänen tuoreesta muistelmateoksestaan. Valitettavasti moni ei ollut hakemassa signeerausta näyttelijälegendalta. Hän oli yllättynyt, kun näin nuori henkilö tuli hakemaan omistetta. "Oletko kiinnostunut teatterista?" Myönsin sen, kerroin myös opiskelleeni sitä Lahdessa vuoden. "Hyvä, sitten tää on just oikea kirja sulle... Tai niin on kerrottu."

Kohtasin myös mahtavan Jörn Donnerin. Tiesin hänen saapuvan paikalle, joten olin napannut pari hänen vanhempaa teostaan mukaan. Donner kysyi, löytyivätkö nämä kirjat täältä messuilta. Eivät tietysti, lienen ainoa ihminen kuka jaksaa ulkoiluttaa omia kirjojaan messuilla. Toisaalta ne tuntuvat lisääntyvän matkalla... Haureutta.

Sunnuntai, eli viimeinen päivä. Urho Kekkosen hovitoimittajana ollut Maarit Tyrkkö kertoi kiinnostavia tarinoita uudesta Presidentti ja tomittaja -kirjastaan, joka on jatkoa Tyttö ja nauhurille. Olin nähnyt Tyrkön juttuja vain muutamaa päivää aiemmin YLE:n mainiossa dokumentissa Urho.

Myös Riku Rantala ja Tuomas Milonoff osallistuivat messuille. Tänäkin vuonna. Heidän Mad Musiciaan en ole vielä hankkinut, mutta jälleen kerran jonotin signeerausta vanhempaan teokseen. En ollut koskaan kokenut vastaavaa kohtaamista. Sitä se oli, kohtaaminen. Molemmat ottivat lämpimän katsekontaktin ja jäivät keskustelemaan jokaisen jonottajan kanssa erikseen. Kyselivät kuulumisia, ei mitenkään opetellusti, vaan aidon kiinnostuneina. Kuinka messut olivat menneet, mitä pidin kirjasta, mitä kukin tekee... Siitä jäi erittäin hyvä fiilis.

Kansallisteatteri oli järjestänyt loistavan keskustelun nimellä 400 vuotta Shakespearea. Mukana olivat mm. Kansiksen pääjohtaja Mika Myllyaho, Richard III -näytelmässä nimiroolia tekevä Kristo Salminen ja Macbethin ohjaaja Janne Reinikainen. Kiinnostavaa keskustelua teemoista ja kielestä, mutta minun oli pakko poistua ajoissa.

Sami Yaffa ja Tommi Liimatta kertoivat omasta kirjastaan, Yaffan elämäkerrasta. Keskustelu herätti varmasti halun monille kuuntelijoille lukea teos Hanoi Rocksissakin vaikuttaneesta rokkarista.

Messujen paras tarina liittyy ehdottomasti Claes Anderssoniin ja Hiljaiseloa Meilahdessa -teokseen. Anderssonin oli tarkoitus saapua kustantajan osastolle signeeraamaan teostaan (joka on muuten yksi viime vuoden parhaista kirjoista), mutta häntä ei näkynyt. Kirja kertoo vanhuudesta, kuolemasta, rakkaudesta ja elämästä yleensä. Se on tavattoman kaunis teos. Odotin kärsimättömänä kustantamon hollilla, kun signeerauspöydän edessä alkoi järjestäytyä arviolta 7-13 vuotiaiden tyttöjen ryhmä.

Välillä tyttöjä käytiin kaitsemassa, ilmeisesti Antti Tuiskun faniklubi tai jotakin. Odotin Anderssonia Hiljaiseloa Meilahdessa käsissäni. Tytöt alkoivat mennä muodostelmaan signeerauspöydän eteen, vitutti suunnattomasti. Anderssonia ei näy, hänen piti olla paikalla viisi, pian 10 minuuttia sitten. Tytöt saavat muodostelmansa valmiiksi. Tuiskun Keinutaan alkaa soida (aivan liian kovaa) ja tytöt (aivan liian nuoret) alkavat heiluttaa lanteitaan seksuaalisesti tanssien. Ei saatana. Flashmob. Nojaan betonitolppaan ja kiroan elämääni.

Siinä tytöt keinuvat ja porukkaa alkaa tulla meidän ympärillemme. Ihmiset kuvaavat tyttöjä kamerakännyköillään ja nauravat ilosta. Olin paraatipaikalla, suoraan tyttöjen edessä. Pian innostuneet ilmeet osuvat minun suuntaani ja yhä useampi kaivaa kännykkänsä esille. Pian tajuan katsoa vierelleni. Siinä heiluu Antti Tuisku. Kaikki kuvaavat Antti Tuiskua, joka hymyilee kuin haljennut nauris, ja minä seison vieressä vihaisena Claes Anderssonin katoamisen johdosta.

Tiedostaen kymmenet kuvaavat kännykät, suoristan ryhtiäni hieman ja yritän hymyillä (mutta vain vienosti, en halua että kukaan luulee minun tulleen tätä varten). Tämän show'n jälkeen tunnelma oli raukea. Kaikki saivat mitä halusivat, minä en. Raiskattu olo. Sain palkintoni puolen tunnin päästä, kun menin kuuntelemaan Anderssonin haastattelua. Suosittelen teosta jokaiselle.

Päivän kohokohta oli kuitenkin yllätys. Aivan yllättäen, ennakkotiedoista poiketen, Vesa-Matti Loiri saapuu Timo Kiiskisen kanssa kertomaan Pyhät tekstit -kirjasta ja albumista. He intoutuvat jopa laulamaan laulun yhdessä. Kuuntelijoita on todella vähän, koska tapahtumaa ei oltu mainostettu missään. Edellisenä iltana luin sattumalta heidän saapuvan, joten osasin varautua. Myös Loiri kohtasi jokaisen ihmisen erikseen. Mikä Taiteilija. Tärisin. Ja niin tärisivät kaikki muutkin jotka näin juttelevan hänelle. Sain signeerauksen loistavaan Ennen viimeistä maljaa -vinyyliin, sekä Pyhät tekstit -kirjaan.

Kaiken kaikkiaan messut olivat tänäkin vuonna erityiset. Seuraavia odotellessa. Noottia saa ainoastaan ruokamessut, jotka olivat säälittävämmät kuin koskaan ennen. Hyvä ja samalla kyseenalainen muutos edellisiin vuosiin oli se, että alaikäisten pääsy oli estetty kokonaan tekemällä koko ruokapuolesta anniskelualue. Samalla nerokasta ja helpotus, mutta toisaalta aika kurjaa. Nuoret tosin terrorisoivat metelillä ja näytteiden maistelulla. Maistiaiset olivat tosin tänä vuonna surkeammat kuin koskaan.

Ruokapuoli oli sekava, eikä siellä ollut mitään mainittavia ruokapaikkoja. Ylihintaista ruokaa, joka ei tarjoa edes mitään erikoista. Paras päätökseni oli ottaa eväät mukaan. Ruokamessuille käy luultavasti muutaman vuoden päästä sama kuin musiikkimessuille. Ne tukehtuvat omiin ongelmiinsa. Ensin toiminta supistuu, sitten se loppuu kokonaan.

Kirjamessut kuitenkin elävät ja voivat hyvin.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Closing Time: Leonard Cohen 1934-2016

Hän ei ollut pelkkä muusikko. Leonard Cohen oli runoilija.

En saanut unta. Kello oli kolme ja tiesin, ettei nukkumisesta tule mitään kun olen jo näin pitkällä. Pyörin sängyssäni tunnin, kunnes päätin katsoa onko Facebookissa mitään uutta. Minuutti sitten Leonard Cohenin virallinen sivusto oli pistänyt viestin:


Vaikka sitä osasi odottaa, olihan Cohen jo 82 vuotta ja kuulemma heikossa kunnossa, se iskee aina yhtä suurena yllätyksenä. Kuolinsyystä ei ole tietoa, mutta ilmeisesti sunnuntaina Cohen oli pudonnut sängystä ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Cohen kuoli jo maanantaina 7.11.2016, kolme päivää ennen virallista tiedotetta asiasta.

Mitä tein yöllä? Kuuntelin Cohenin viimeiseksi jääneen, juuri julkaistun albumin You Want It Darker. Olin päättänyt aiemmin, etten kuuntele sitä ennen kuin se julkaistaan vinyylinä (kuun lopussa), mutta en malttanut odottaa. Moni (mukaanlukien Cohen itse) on puhunut julkaisun yhteydessä paljon kuolemasta. "Olen valmis kuolemaan", sanoi mestari itse. Moni kriitikko on puhunut levystä jäähyväisinä. Sitä se olikin.

Levyn jälkeen pistin läppärin soittamaan yhtä Cohenin parasta: Live in London. Valikoin sieltä parhaat kappaleet, laitoin ne jonoon ja ummistin silmäni.

The Future
Everybody Knows
Hallelujah
Democracy
I'm Your Man
First We Take Manhattan
Closing Time
Kaksi kertaa.

Toki on vielä Waiting For the Miracle, Chelsea Hotel #2, Death of a Ladies' Man...

Cohenin ura kesti 60 vuotta, mutta albumeja ei tullut kuin 14. Ei yhtäkään turhaa. Vastaavaa ääntä tai tunneherkkyyttä ei ole, tai ole ollut, monella. Seksuaalisuus, uskonto, rakkaus ja maailman eri filosofiat ovat tärkeimpiä teemoja Cohenin uralla. Ja tuskin mitään muuta biisiä ollaan maailmanhistoriassa coveroitu niin paljon kuin Hallelujahia.

Kuolema on pelottanut aina minua - pelottaa edelleen. Ajatukseen alkaa kuitenkin tottua. Pian olemme siellä kuitenkin kaikki.



lauantai 19. marraskuuta 2016

Doping palaa rikospaikalle

Jos sul lysti on / Kuva: Antti Turunen
Viime vuosina Lahden kansanopistossa on nähty useita venäläisiä klassikkoja. Gogolin Reviisori pari vuotta sitten, kuten myös Äidin oma poika, Raskolnikov, joka perustuu Dostojevskin teokseen Rikos ja rangaistus. Myös Kirsikkapuisto on nähty jokin aika sitten, sekä Kolme sisarta edellisen kerran kuusi vuotta sitten.
Kuva: Antti Turunen

Ohjaaja, teatterikoulutus II:n vastuuopettaja Misa Palanderille venäläinen näytelmäkirjailijamestari Anton Tšehov ei ole vieras: muutamia vuosia sitten myös Lokki nähtiin Palanderin sovituksena.
Myöskään urheilu ei ole vierasta, sillä mestarillisessa Peerissä nähtiin kokonainen olympiakohtaus Sotshissa.

Itselleni juuri Tšehovin Kolme sisarta on aina ollut tärkeä teos, kuten toisaalta koko Tšehov yleensäkin. Kun olin tetissä kansanopiston teatterilinjalla vuonna 2008, juuri Kolme sisarta valmistui demoesityksenä. Eikä aikaakaan kun opettelin jo Veršininin ja muistaakseni Tšebutykinin mainioita monologeja.

Palanderin Kolme sisarta tapahtuu 1970-80-lukujen Neuvostoliitossa, olympiatunnelmissa. Ajattelin etukäteen ratkaisun olevan perin erikoinen, mutta loppujen lopuksi yllättävän toimiva. Teos sai aiheesta kiinnostavia näkökulmia ja oivalluksia, joita olisi väärin lähteä tässä tekstissä tuleville katsojille spoilaamaan.

Lähtoasetelmista voi kuitenkin mainita sen verran, että parhaan mahdollisen tuloksen saavuttaminen ei ole paljoa näistä kyseisistä ajoista muuttunut. Myös Lahti joutui aikoinaan doping (haha, typotin aluksi dogpin)-käryn kohteeksi. Mutta siitä nyt on aikaa: tänä vuonna kärysi norjalainen Norjassa ja joku suomalainen kokaiinipää. Urheilijoiden uran kannalta sinänsä sääli, sillä kaikki tapaukset ovat olleet harmittomia vahinkoja.

Kuva: Antti Turunen
Pääosin näyttelijäntyö oli mahtavaa, vaikka toisinaan venäläisyys tuntui jäävän taka-alalle. Ehkä tarkoituksenmukaista? Mieleni minun tekevi mainita itseäni eniten riemastuttaneita persoonia, mutta en saata. Meri-Tuuli Risberg on valmistanut parhaan koreografian, jonka olen häneltä nähnyt. Toisaalta olen kuitenkin katkera kun pusuttelutanssia emme koskaan saaneet omaan produktioomme.

Varsinaisesti en voi sanoa pitäväni musiikkivalinnoista, mutta olenkin tämmöinen. Esityksen eräänlaisena alaotsikkona ja ilmeisesti semi-virallisena hashtagina käytetään Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten.

Ja tuo lauseenparsihan kertookin jälleen sen esityksen olennaisimman. Elämän olennaisimman:
Rakkaus. Sitä on, sitä ei ole.
Se syntyy ja kuolee samaa tahtia.
Lopuksi muutamilla on hyvä olla, suurimmalla osalla ei.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kellariteatterin elämys

Kuva: Heidi Bergström
Nyt sen myönnän: koskaan en ole Helsingin Kellariteatterissa käynyt. Eikä siihen ole erityistä syytä. Ilveksellä olen pari kertaa näyttäytynyt, samoin Ylioppilasteatterissa. Kellariteatteri on kokoelmistani puuttunut.

Olen onnellinen, että neitsyyteni meni juuri Ensimmäisen maailman viimeisille lapsille. Oloni on hieman epämukava, kun näkemäni kenraaliharjoituksen jälkeen ajattelin, että käsillä saattaa olla oman aikamme Lapualaisooppera. Yhtymäkohtia löytyy, ja toisaalta siinä käsitellään erittäin laajasti, ei vain Suomea, vaan koko maailmaa.

Kuva: Heidi Bergström
Noin puolentoistatunnin esitykseen on saatu kasattua raskaan sarjan aiheita kiitettävä määrä: ilmastonmuutos ja kapitalismi näin suurimpina kantavina voimina. Vaikka aiheet ovat raskaita, turruttavia ja suuria, ohjaaja-käsikirjoittaja Pauli Patinen on saanut työryhmineen irti olennaisen: ihmisen.

Ilmaisin ohjaaja Patiselle esityksen jälkeen, että mielestäni käsikirjoitus kannattaisi lähettää Nordic Drama Corneriin. Hän on toiminut dramaturgeina yhdessä Martta Jylhän ja Emma Vannisen kanssa. Esityksen on ansiokkaasti assistoinut Amy Burgess ja tuottanut Heidi Bergström.

Mikä on yksilön vastuu? Kaikkihan me tiedämme, että hiilijalanjälkemme on valtava verrattuna vaikka 30 vuoden takaiseen ihmiseen. Esitys on erikoinen, sillä se tavallaan paasaa (kuten Lapualaisooppera), löytäen samalla herkkyyden ja oman polkunsa.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset esittelee yltiövahvan castin. Käsikirjoitus on syntynyt kuulemma työryhmän kanssa. Jokaisen omia kokemuksia ja monien tekstejä on päässyt esitykseen mukaan. Ehkä se tekee näytelmästä juuri niin samaistuttavan?

Money makes the world go around / Kuva: Heidi Bergström
Sukupolvikokemukset ja ironia välittyvät herkullisesti pitkin esitystä, eikä toisinaan naurusta tule loppua. Välillä nauroin kuin idiootti. Vaatii erityistaitoa tekijöiltä saada yleisö nauramaan näin vakavien teemojen keskellä.

Esityksen muoto on useasti nuoriso- ja ylioppilasteatterien lavalla nähty, mutta kohtaukset eivät jää irralisiksi. Lopulta esitys saa turvallisen, melko yleisen, mutta kauniin lopun.
Tämä syksy on ollut vahvaa ei-ammattiteatterien -aikaa. Ensimmäisen maailman viimeiset lapset nousee ehdottomasti nähtävien esitysten joukkoon.

Se on iso esitys, kuten toisena näytelmän puvustajana toiminut Eric Barco summasi. Niin iso, etten pysty summaamaan tähän tekstiin kaikkea. Enkä tosin edes halua yrittää, ei tällaista esitystä ole tarkoitettu vain typistämäkseni kommentiksi. Help yourself, hanki liput.

Tulkitsin profeetan ja hänen hihnassaan talsivan jääkarhun pastissiksi Beckettin Godot'lle. Näytelmässä Pozzo ja "sika" saapuvat jakamaan viisauttaan kesken Vladimirin ja Estragonin odotuksen. Mitä ihmiskunta odottaa maailman pelastukseksi? Pelkäänpä että Godota.