maanantai 3. huhtikuuta 2017

Jo kaksi vuotta Kansallisteatterissa

- Miksi sinulla isoäiti on niin suuret silmät?
- Jotta voisin nähdä sinut paremmin...
Kuva: Tuomo Manninen
Kaksi vuotta Kansallisteatterissa esitetty Luulosairas siirtyi pieneltä näyttämöltä suurelle valtaisan kysynnän vuoksi. Luulosairas todella toimii, ainakin osin.

Alkuperäiseltä nimeltään Moliéren klassikko Le Malade Imaginaire sai kantaesityksensä vuonna 1673, melkein 350 vuotta sitten. Mikä tekee ranskalaisesta näytelmäkirjailijasta niin ajankohtaisen tänäkin päivänä?

Moliére oli vertaansa vailla komediassa ja erilaisten hahmojen kirjoittamisessa. Hahmot ja niiden näyttämölleluonti on äärimmäisen tärkeää, eikä niitä voi jättää puolitiehen. Onneksi ohjaaja Arto af Hällström onnistuu ohjaamaan karikatyyrimäisiä ja kaikin puolin onnistuneita hahmoja. Muuten ohjaus jää ontuvaksi ja turhan "vaarattomaksi", mikä on tämän tyyliselle komedialle elintärkeää.

Vastatuulessa näytelmä oli myös sen prosessin aikana. Alunperin pääroolissa piti olla Esko Salminen, mutta hän joutui jäämään pois. Myös Jukka Puotila piti esityksessä nähdä, mutta hän sairastui. Vastatuulesta huolimatta roolitus saatiin toimimaan hienosti.

Jukka-Pekka Palo suorastaan loistaa luulosairaana Arganina, joka yltää nyansseillaan huipulle asti. Juha Varis tekee hillittömän roolin Herra Bonnefoina, ja erittäin hyvä maku jää myös Antti Pääkkösen mainioista karikatyyreistä. Angeliquen kosijana nähtiin esityksessä Petri Liskiä paikkaamassa -. Sanalla sanoen hän varasti koko show'n.

Yhdeksi katsojia vieraannuttavaksi elementiksi saattaa nousta liioiteltu, juurikin karikatyyrimäinen näyttelijäntyö. Osassa se suorastaan ärsyttikin, en pysty varmaksi sanomaan mutta olin lukevinani erään näyttelijän roolityöstä, että hänet olisi ohjattu alinomaisen pissahädän kouriin. Onnistuneen karikatyyrin tekeminen on hyvin hankalaa ja Moliérea tehtäessä se on melkeinpä vaadittua.

Arto af Hällström tekee timanttisinta työtä esityksen suomentamisessa - suomennos on loistava.

Luulosairas myös näyttää erittäin hyvältä, erityisesti suuren näyttämön puitteissa.

Olethan sen arvoinen / Kuva: Tuomo Manninen

lauantai 7. tammikuuta 2017

Kirjamessuilua 2016

Helsingin kirjamessut olivat ehdottomasti vuoden 2016 kohokohtia. Ohjelmisto oli jälleen monipuolinen, mutta ruokamessut jatkavat typistymistään vaarallista vauhtia.

Torstain, ja koko kirjamessut, avasi Jari Tervo. En ehtinyt paikalle, koska olin elokuvan pressitilaisuudesa, mutta loistava puhe oli jälkeenpäin luettavissa mm. Messukeskuksen sivuilta. Tervon puhe sai osakseen paljon kritiikkiä, mutta kuten kirjailija totesi hakiessani signeerausta kirjaan: aina kun sanoo jotakin, siitä syntyy meteliä. Tervon uusin teos, inkeriläisten historiaan pureutuva Matriarkka oli yksi kirjavuoden menestyneimpiä teoksia.

Muuten ensimmäinen päivä meni antikvariaattipuolta kierrellessä. Mukaan tarttui Planeetta-antikvariaattien osastolta Haruki Murakamin ensimmäinen suomennettu teos, Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Suuri lammasseikkailu, sekä Mika Waltarin klassikoksi noussut tietokirja Aiotko kirjailijaksi? uusintapainoksena.

Tavanomaisia tapauksia oli tietysti eräässä nimeltämainitsemattomassa divarissa, jossa nostan arvokirjan hyllystä ja omistaja tulee pikaisesti hakemaan sen kädestäni ja laittamaan takaisin hyllyyn. "Joo, nää on vähän arvokkaampia kirjoja", mies sanoi. Totta kai tiesin sen, omistin itse kirjojen kolmannen osan. Viime vuonna ostovoimaani vähäteltiin eräässä toisessa kojussa, jossa uskalsin tiedustella vanhojen Babar-kirjojen hintaa. "Nää on tälläsiä keräilyjuttuja." Mistä hän olisi voinut tietää, että kokoelmaani lukeutuu myös vanhoja Babareita?

Suurin osa suhtautuu asiakkaaseen onneksi kuin ihmiseen. Löysin edullisesti myös Stephen Kingin Kirjoittamisesta -muistelmat. Sosiaalinen media huomasi asian ennen minua: eräs kristillinen kirjakauppa oli pystyttänyt kojunsa luokse aito avioliitto -bannerin, mutta onneksi messujärjestäjät reagoivat asiaan nopeasti. Banneri herätti paheksuntaa kirjaystävien keskuudessa, koska ovathan muutakin kuin Raamattua lukevat ihmiset tunnetusti hieman suvaitsevampia kuin muut.

Jo ensimmäisenä päivänä alkoi joka päivä toistuva, krooninen peruutusten sarja. Eräästä keskustelusta elokuvantekijä Aki Kaurismäki jättäytyi nimittäin pois.

Perjantai oli vilkkaampi päivä, mutta presidentti Tarja Halonen, sekä näyttelijä Jukka Puotila peruuttivat omat esiintymisensä. Miika Nousiainen mainosti päälavalla uutta Juurihoito -kirjaansa, joka nähdään myös Kansallisteatterissa näyttämöversiona. Kirjaan sain signeerauksen. Signeerauksen hain myös Esko Seppäseltä, joka esitteli (jo kolmasta päivitettyä laitosta!) Mistä Suomi vaikenee? -teoksestaan.

Tämä päivä oli myös muusikkojen juhlaa siinä määrin, että kaksi kovaa oli messuilla nähtävissä. Kauko Röyhkän signeerauksen hain hänen esikoisteoksensa Tien laidalla Waterloo ensimmäiseen painokseen, joka herätti iloa kirjailija-muusikossa. "Eikä! Just eilen yks kaveri tuli baarissa heiluttelemaan tätä." Kirja ei ole ensipainoksena kovin usein nähty.

Uskaltauduin hakea myös Palefacen nimmarin Emme suostu pelkäämään 7"-sinkkuun. Herra Face tiedusteli ostinko levyn Vantaan Artsi museosta. Hetken juttutuokion aikana hän paljasti, että uutta materiaalia on pian tulossa. Palefacea kuullaan ainakin tänä vuonna julkaistavassa Perkele II! -dokumentissa.

Lauantai lähti käyntiin Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen yhteiskirjan esittelyn tiimoilta. Miten tästä eteenpäin on Docendon julkaiseman teoksen nimi. En ole messuilla nähnyt vastaavia järjestelyjä signeeraustilaisuutta järjestettäessä. Ensinäkin jono alkoi mudostumaan jo heidän lavaesiintymisensä aikana. Heille oltiin varattu pitkä pöytä ja jono oltiin rajattu siististi nauhoilla. Turvamiehiä riitti. Kun Ahtisaari saapui porukkansa kanssa, heillä oli mukanaan suuri määrä seuralaisia. Koko porukka oli vartijoiden ympäröimä. Toisaalta hyvin ymmärrettävää, hitaan tahtinsa vuoksi he olisivat todennäköisesti joutuneet pysähtymään useasti tervehtimään messuvieraita.

Mark Levengood nauratti tarinoillaan uudesta Vasten auringon siltaa -teoksestaan. Myös näyttelijä Heikki Kinnunen kertoi kiinnostavia tarinoita, joita voi lukea hänen tuoreesta muistelmateoksestaan. Valitettavasti moni ei ollut hakemassa signeerausta näyttelijälegendalta. Hän oli yllättynyt, kun näin nuori henkilö tuli hakemaan omistetta. "Oletko kiinnostunut teatterista?" Myönsin sen, kerroin myös opiskelleeni sitä Lahdessa vuoden. "Hyvä, sitten tää on just oikea kirja sulle... Tai niin on kerrottu."

Kohtasin myös mahtavan Jörn Donnerin. Tiesin hänen saapuvan paikalle, joten olin napannut pari hänen vanhempaa teostaan mukaan. Donner kysyi, löytyivätkö nämä kirjat täältä messuilta. Eivät tietysti, lienen ainoa ihminen kuka jaksaa ulkoiluttaa omia kirjojaan messuilla. Toisaalta ne tuntuvat lisääntyvän matkalla... Haureutta.

Sunnuntai, eli viimeinen päivä. Urho Kekkosen hovitoimittajana ollut Maarit Tyrkkö kertoi kiinnostavia tarinoita uudesta Presidentti ja tomittaja -kirjastaan, joka on jatkoa Tyttö ja nauhurille. Olin nähnyt Tyrkön juttuja vain muutamaa päivää aiemmin YLE:n mainiossa dokumentissa Urho.

Myös Riku Rantala ja Tuomas Milonoff osallistuivat messuille. Tänäkin vuonna. Heidän Mad Musiciaan en ole vielä hankkinut, mutta jälleen kerran jonotin signeerausta vanhempaan teokseen. En ollut koskaan kokenut vastaavaa kohtaamista. Sitä se oli, kohtaaminen. Molemmat ottivat lämpimän katsekontaktin ja jäivät keskustelemaan jokaisen jonottajan kanssa erikseen. Kyselivät kuulumisia, ei mitenkään opetellusti, vaan aidon kiinnostuneina. Kuinka messut olivat menneet, mitä pidin kirjasta, mitä kukin tekee... Siitä jäi erittäin hyvä fiilis.

Kansallisteatteri oli järjestänyt loistavan keskustelun nimellä 400 vuotta Shakespearea. Mukana olivat mm. Kansiksen pääjohtaja Mika Myllyaho, Richard III -näytelmässä nimiroolia tekevä Kristo Salminen ja Macbethin ohjaaja Janne Reinikainen. Kiinnostavaa keskustelua teemoista ja kielestä, mutta minun oli pakko poistua ajoissa.

Sami Yaffa ja Tommi Liimatta kertoivat omasta kirjastaan, Yaffan elämäkerrasta. Keskustelu herätti varmasti halun monille kuuntelijoille lukea teos Hanoi Rocksissakin vaikuttaneesta rokkarista.

Messujen paras tarina liittyy ehdottomasti Claes Anderssoniin ja Hiljaiseloa Meilahdessa -teokseen. Anderssonin oli tarkoitus saapua kustantajan osastolle signeeraamaan teostaan (joka on muuten yksi viime vuoden parhaista kirjoista), mutta häntä ei näkynyt. Kirja kertoo vanhuudesta, kuolemasta, rakkaudesta ja elämästä yleensä. Se on tavattoman kaunis teos. Odotin kärsimättömänä kustantamon hollilla, kun signeerauspöydän edessä alkoi järjestäytyä arviolta 7-13 vuotiaiden tyttöjen ryhmä.

Välillä tyttöjä käytiin kaitsemassa, ilmeisesti Antti Tuiskun faniklubi tai jotakin. Odotin Anderssonia Hiljaiseloa Meilahdessa käsissäni. Tytöt alkoivat mennä muodostelmaan signeerauspöydän eteen, vitutti suunnattomasti. Anderssonia ei näy, hänen piti olla paikalla viisi, pian 10 minuuttia sitten. Tytöt saavat muodostelmansa valmiiksi. Tuiskun Keinutaan alkaa soida (aivan liian kovaa) ja tytöt (aivan liian nuoret) alkavat heiluttaa lanteitaan seksuaalisesti tanssien. Ei saatana. Flashmob. Nojaan betonitolppaan ja kiroan elämääni.

Siinä tytöt keinuvat ja porukkaa alkaa tulla meidän ympärillemme. Ihmiset kuvaavat tyttöjä kamerakännyköillään ja nauravat ilosta. Olin paraatipaikalla, suoraan tyttöjen edessä. Pian innostuneet ilmeet osuvat minun suuntaani ja yhä useampi kaivaa kännykkänsä esille. Pian tajuan katsoa vierelleni. Siinä heiluu Antti Tuisku. Kaikki kuvaavat Antti Tuiskua, joka hymyilee kuin haljennut nauris, ja minä seison vieressä vihaisena Claes Anderssonin katoamisen johdosta.

Tiedostaen kymmenet kuvaavat kännykät, suoristan ryhtiäni hieman ja yritän hymyillä (mutta vain vienosti, en halua että kukaan luulee minun tulleen tätä varten). Tämän show'n jälkeen tunnelma oli raukea. Kaikki saivat mitä halusivat, minä en. Raiskattu olo. Sain palkintoni puolen tunnin päästä, kun menin kuuntelemaan Anderssonin haastattelua. Suosittelen teosta jokaiselle.

Päivän kohokohta oli kuitenkin yllätys. Aivan yllättäen, ennakkotiedoista poiketen, Vesa-Matti Loiri saapuu Timo Kiiskisen kanssa kertomaan Pyhät tekstit -kirjasta ja albumista. He intoutuvat jopa laulamaan laulun yhdessä. Kuuntelijoita on todella vähän, koska tapahtumaa ei oltu mainostettu missään. Edellisenä iltana luin sattumalta heidän saapuvan, joten osasin varautua. Myös Loiri kohtasi jokaisen ihmisen erikseen. Mikä Taiteilija. Tärisin. Ja niin tärisivät kaikki muutkin jotka näin juttelevan hänelle. Sain signeerauksen loistavaan Ennen viimeistä maljaa -vinyyliin, sekä Pyhät tekstit -kirjaan.

Kaiken kaikkiaan messut olivat tänäkin vuonna erityiset. Seuraavia odotellessa. Noottia saa ainoastaan ruokamessut, jotka olivat säälittävämmät kuin koskaan ennen. Hyvä ja samalla kyseenalainen muutos edellisiin vuosiin oli se, että alaikäisten pääsy oli estetty kokonaan tekemällä koko ruokapuolesta anniskelualue. Samalla nerokasta ja helpotus, mutta toisaalta aika kurjaa. Nuoret tosin terrorisoivat metelillä ja näytteiden maistelulla. Maistiaiset olivat tosin tänä vuonna surkeammat kuin koskaan.

Ruokapuoli oli sekava, eikä siellä ollut mitään mainittavia ruokapaikkoja. Ylihintaista ruokaa, joka ei tarjoa edes mitään erikoista. Paras päätökseni oli ottaa eväät mukaan. Ruokamessuille käy luultavasti muutaman vuoden päästä sama kuin musiikkimessuille. Ne tukehtuvat omiin ongelmiinsa. Ensin toiminta supistuu, sitten se loppuu kokonaan.

Kirjamessut kuitenkin elävät ja voivat hyvin.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Closing Time: Leonard Cohen 1934-2016

Hän ei ollut pelkkä muusikko. Leonard Cohen oli runoilija.

En saanut unta. Kello oli kolme ja tiesin, ettei nukkumisesta tule mitään kun olen jo näin pitkällä. Pyörin sängyssäni tunnin, kunnes päätin katsoa onko Facebookissa mitään uutta. Minuutti sitten Leonard Cohenin virallinen sivusto oli pistänyt viestin:


Vaikka sitä osasi odottaa, olihan Cohen jo 82 vuotta ja kuulemma heikossa kunnossa, se iskee aina yhtä suurena yllätyksenä. Kuolinsyystä ei ole tietoa, mutta ilmeisesti sunnuntaina Cohen oli pudonnut sängystä ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Cohen kuoli jo maanantaina 7.11.2016, kolme päivää ennen virallista tiedotetta asiasta.

Mitä tein yöllä? Kuuntelin Cohenin viimeiseksi jääneen, juuri julkaistun albumin You Want It Darker. Olin päättänyt aiemmin, etten kuuntele sitä ennen kuin se julkaistaan vinyylinä (kuun lopussa), mutta en malttanut odottaa. Moni (mukaanlukien Cohen itse) on puhunut julkaisun yhteydessä paljon kuolemasta. "Olen valmis kuolemaan", sanoi mestari itse. Moni kriitikko on puhunut levystä jäähyväisinä. Sitä se olikin.

Levyn jälkeen pistin läppärin soittamaan yhtä Cohenin parasta: Live in London. Valikoin sieltä parhaat kappaleet, laitoin ne jonoon ja ummistin silmäni.

The Future
Everybody Knows
Hallelujah
Democracy
I'm Your Man
First We Take Manhattan
Closing Time
Kaksi kertaa.

Toki on vielä Waiting For the Miracle, Chelsea Hotel #2, Death of a Ladies' Man...

Cohenin ura kesti 60 vuotta, mutta albumeja ei tullut kuin 14. Ei yhtäkään turhaa. Vastaavaa ääntä tai tunneherkkyyttä ei ole, tai ole ollut, monella. Seksuaalisuus, uskonto, rakkaus ja maailman eri filosofiat ovat tärkeimpiä teemoja Cohenin uralla. Ja tuskin mitään muuta biisiä ollaan maailmanhistoriassa coveroitu niin paljon kuin Hallelujahia.

Kuolema on pelottanut aina minua - pelottaa edelleen. Ajatukseen alkaa kuitenkin tottua. Pian olemme siellä kuitenkin kaikki.



lauantai 19. marraskuuta 2016

Doping palaa rikospaikalle

Jos sul lysti on / Kuva: Antti Turunen
Viime vuosina Lahden kansanopistossa on nähty useita venäläisiä klassikkoja. Gogolin Reviisori pari vuotta sitten, kuten myös Äidin oma poika, Raskolnikov, joka perustuu Dostojevskin teokseen Rikos ja rangaistus. Myös Kirsikkapuisto on nähty jokin aika sitten, sekä Kolme sisarta edellisen kerran kuusi vuotta sitten.
Kuva: Antti Turunen

Ohjaaja, teatterikoulutus II:n vastuuopettaja Misa Palanderille venäläinen näytelmäkirjailijamestari Anton Tšehov ei ole vieras: muutamia vuosia sitten myös Lokki nähtiin Palanderin sovituksena.
Myöskään urheilu ei ole vierasta, sillä mestarillisessa Peerissä nähtiin kokonainen olympiakohtaus Sotshissa.

Itselleni juuri Tšehovin Kolme sisarta on aina ollut tärkeä teos, kuten toisaalta koko Tšehov yleensäkin. Kun olin tetissä kansanopiston teatterilinjalla vuonna 2008, juuri Kolme sisarta valmistui demoesityksenä. Eikä aikaakaan kun opettelin jo Veršininin ja muistaakseni Tšebutykinin mainioita monologeja.

Palanderin Kolme sisarta tapahtuu 1970-80-lukujen Neuvostoliitossa, olympiatunnelmissa. Ajattelin etukäteen ratkaisun olevan perin erikoinen, mutta loppujen lopuksi yllättävän toimiva. Teos sai aiheesta kiinnostavia näkökulmia ja oivalluksia, joita olisi väärin lähteä tässä tekstissä tuleville katsojille spoilaamaan.

Lähtoasetelmista voi kuitenkin mainita sen verran, että parhaan mahdollisen tuloksen saavuttaminen ei ole paljoa näistä kyseisistä ajoista muuttunut. Myös Lahti joutui aikoinaan doping (haha, typotin aluksi dogpin)-käryn kohteeksi. Mutta siitä nyt on aikaa: tänä vuonna kärysi norjalainen Norjassa ja joku suomalainen kokaiinipää. Urheilijoiden uran kannalta sinänsä sääli, sillä kaikki tapaukset ovat olleet harmittomia vahinkoja.

Kuva: Antti Turunen
Pääosin näyttelijäntyö oli mahtavaa, vaikka toisinaan venäläisyys tuntui jäävän taka-alalle. Ehkä tarkoituksenmukaista? Mieleni minun tekevi mainita itseäni eniten riemastuttaneita persoonia, mutta en saata. Meri-Tuuli Risberg on valmistanut parhaan koreografian, jonka olen häneltä nähnyt. Toisaalta olen kuitenkin katkera kun pusuttelutanssia emme koskaan saaneet omaan produktioomme.

Varsinaisesti en voi sanoa pitäväni musiikkivalinnoista, mutta olenkin tämmöinen. Esityksen eräänlaisena alaotsikkona ja ilmeisesti semi-virallisena hashtagina käytetään Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten.

Ja tuo lauseenparsihan kertookin jälleen sen esityksen olennaisimman. Elämän olennaisimman:
Rakkaus. Sitä on, sitä ei ole.
Se syntyy ja kuolee samaa tahtia.
Lopuksi muutamilla on hyvä olla, suurimmalla osalla ei.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kellariteatterin elämys

Kuva: Heidi Bergström
Nyt sen myönnän: koskaan en ole Helsingin Kellariteatterissa käynyt. Eikä siihen ole erityistä syytä. Ilveksellä olen pari kertaa näyttäytynyt, samoin Ylioppilasteatterissa. Kellariteatteri on kokoelmistani puuttunut.

Olen onnellinen, että neitsyyteni meni juuri Ensimmäisen maailman viimeisille lapsille. Oloni on hieman epämukava, kun näkemäni kenraaliharjoituksen jälkeen ajattelin, että käsillä saattaa olla oman aikamme Lapualaisooppera. Yhtymäkohtia löytyy, ja toisaalta siinä käsitellään erittäin laajasti, ei vain Suomea, vaan koko maailmaa.

Kuva: Heidi Bergström
Noin puolentoistatunnin esitykseen on saatu kasattua raskaan sarjan aiheita kiitettävä määrä: ilmastonmuutos ja kapitalismi näin suurimpina kantavina voimina. Vaikka aiheet ovat raskaita, turruttavia ja suuria, ohjaaja-käsikirjoittaja Pauli Patinen on saanut työryhmineen irti olennaisen: ihmisen.

Ilmaisin ohjaaja Patiselle esityksen jälkeen, että mielestäni käsikirjoitus kannattaisi lähettää Nordic Drama Corneriin. Hän on toiminut dramaturgeina yhdessä Martta Jylhän ja Emma Vannisen kanssa. Esityksen on ansiokkaasti assistoinut Amy Burgess ja tuottanut Heidi Bergström.

Mikä on yksilön vastuu? Kaikkihan me tiedämme, että hiilijalanjälkemme on valtava verrattuna vaikka 30 vuoden takaiseen ihmiseen. Esitys on erikoinen, sillä se tavallaan paasaa (kuten Lapualaisooppera), löytäen samalla herkkyyden ja oman polkunsa.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset esittelee yltiövahvan castin. Käsikirjoitus on syntynyt kuulemma työryhmän kanssa. Jokaisen omia kokemuksia ja monien tekstejä on päässyt esitykseen mukaan. Ehkä se tekee näytelmästä juuri niin samaistuttavan?

Money makes the world go around / Kuva: Heidi Bergström
Sukupolvikokemukset ja ironia välittyvät herkullisesti pitkin esitystä, eikä toisinaan naurusta tule loppua. Välillä nauroin kuin idiootti. Vaatii erityistaitoa tekijöiltä saada yleisö nauramaan näin vakavien teemojen keskellä.

Esityksen muoto on useasti nuoriso- ja ylioppilasteatterien lavalla nähty, mutta kohtaukset eivät jää irralisiksi. Lopulta esitys saa turvallisen, melko yleisen, mutta kauniin lopun.
Tämä syksy on ollut vahvaa ei-ammattiteatterien -aikaa. Ensimmäisen maailman viimeiset lapset nousee ehdottomasti nähtävien esitysten joukkoon.

Se on iso esitys, kuten toisena näytelmän puvustajana toiminut Eric Barco summasi. Niin iso, etten pysty summaamaan tähän tekstiin kaikkea. Enkä tosin edes halua yrittää, ei tällaista esitystä ole tarkoitettu vain typistämäkseni kommentiksi. Help yourself, hanki liput.

Tulkitsin profeetan ja hänen hihnassaan talsivan jääkarhun pastissiksi Beckettin Godot'lle. Näytelmässä Pozzo ja "sika" saapuvat jakamaan viisauttaan kesken Vladimirin ja Estragonin odotuksen. Mitä ihmiskunta odottaa maailman pelastukseksi? Pelkäänpä että Godota.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Q tarjoaa mielihyvää

Kuva: Pate Pesonius
Olen saanut useilta arvostamiltani tahoilta vinkin nähdä Q-teatterin Kevyttä mielihyvää. Puheet ovat oikeassa - kannattaahan se nähdä. Menkää katsomaan se itse.

Antti Hietalan eriskummallinen ja viisas teksti taipuu miehen ohjauksessa näyttämölle tyylillä. Lavastus ja valaistus hivelee silmää, kuten myös perinloistava cast: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Jani Volanen, Minna Haapkylä, Jussi Nikkilä, Jani Volanen, Pia Andersson, Jussi Nikkilä, Jani Volanen ja Pia Andersson.

Mietin muutaman päivän kuinka voisin pelkistää Kevyttä mielihyvää -näytelmän juonen. En voi pelkistää sitä, enkä ehkä edes ymmärtänyt kaikkea. Luultavasti prosessoin sitä edelleen. Toisaalta en halua paljastaa siitä liikaa. Menkää katsomaan se itse.

Kantavat teemat teoksessa ovat kuitenkin todellisuus, elämä, kuolema ja rakkaus. Yhtä ei voi olla ilman toista, luulisin.

Näyttelijät ovat ilmaisussaan säntillisen tarkkoja, kaikin puolin. Tosin ei mikään ihme. Takana on sellainen dream team, että oksat pois.

Kantavat teemat teoksessa ovat kuitenkin todellisuus, elämä, kuolema ja rakkaus. Yhtä ei voi olla ilman toista, luulisin.

Kuva: Pate Pesonius
Useat teatterimaailman henkilöt ovat näytelmää minulle kehuneet. Että Q:lla menisi sellainen teos kuin Kevyttä mielihyvää. Pitäisit siitä varmasti. Totta joka sana. Esitys tuotti mielihyvää mielelleni ja sydämelleni. Ei kevyttä.

Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä

Näyttelijäthän olivat erinomaisia. Päällimmäiset ajatukset jotka esitys jätti - kaikki liittyvät todellisuuteen, elämään ja kuolemaan. Jopa rakkauteen. Ainakin itselleni. Uskon, että ilman x, ei voi olla y:tä.

Olen prosessoinut esitystä Kevyttä mielihyvää nyt muutaman päivän. En tiedä ymmärsinkö mitään. Luulen ymmärtäneeni, mutta olen erehtynyt ennenkin. Ei juonta voi pelkistää yhteen, ei sitä edes tarvitse. Menkää katsomaan se itse. Muodostakaa oma mielipiteenne, arvon lukijat.

Kuva: Pate Pesonius



Sumuista hymyä

Kuva: Stefan Bremer
Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Yksi suurimmista suosikeistani on kirjoittanut ja ohjannut jälleen uuden näytelmän Kansallisteatteriin. Juha Jokelan edellinen teos Kansikseen oli 150-vuotisnäytelmä Patriarkka, joka on yksi parhaista näkemistäni esityksistä koskaan.

Sumu kertoo miesporukasta, joka lähtee kehittelemänsä tuotteen kanssa sinne missä markkinarakoa on: Venäjälle. Se on haastava paikka, miehiä varoitellaan. He lähtevät silti. Porukka koostuu hyvin erilaisista, toisiaan täydentävistä persoonista. On porukan pomo, harmiton nysvä, joka haluaa miellyttää kaikkia. On keksijä, jolla on tiukat periaatteet ja moraalikäsitys. On ärsyttävä besserwisser, jolle likainenkaan peli ei ole menestyksen tiellä mahdotonta.

Kuva: Stefan Bremer
Nämä kolme viisasta miestä ovat päättäväisiä, mutta se ei välttämättä riitä. Krimillä kuohuu, pakotteet iskevät vasten kasvoja. Kommunikointi Putinin Venäjän kanssa ei ole helppoa. Kommunikointi suomalaisten kanssa ei ole helppoa. Kommunikointi ei ole helppoa edes toistensa kanssa.

Sumu on erittäin taitavasti ohjattu, tyylikäs esitys. Timo Tuominen, Jani Karvinen ja Kari Ketonen ovat iskemätön trio, joiden keskinäinen kemia pelaa loistavasti. Tosin, loistavasti joukkoon sopii myös Elena Spirina, jonka Larisa saapuu auttamaan miehiä mäessä.

Jokelalla on uskomaton kyky saada komiikkaa tilanteisiin, jossa ei ole mitään hauskaa. Ja kuinka ratkiriemukasta se komiikka onkaan! Kaiken takana on mitä vakavimmat ja kriittisimmät aiheet, mutta huumorin siemen on löydetty ja pantu härskisti kasvamaan. Sumussa Jokela todistaa jälleen olevansa yksi Suomen parhaista näytelmäkirjailijoista.

Ja hei - eihän mikään esitys voi olla huono, joka sisältää eräänlaisen pastissin tammikuussa menehtyneelle David Bowielle.

Kuva: Stefan Bremer