torstai 22. syyskuuta 2016

Tanz der Mann

Kuva: Vilma Norokorpi
Tiesin jo aiemmin, että Esko Korpelainen on hyvä tekijä. Miehen tanssi kuitenkin osoittaa hänen olevan mestarillinen.

Miehen tanssi on ehdottomasti parempi kuin Miehen työ tai Miesten vuoro, huomattavasti parempi kuin Vampyyrien tanssi. Esitys ei edes liity mitenkään edellä mainittuihin, mutta käsittelee tietysti miehiä, kuten vaikka mainitsemani saunassa itkuskeludokkari.

Miehen tanssissa pohdittiin miehisyyttä, tämän päivän miestä. Onko tänä päivänä out olla Ernest Hemingwayn kaltainen miehinen mies, joka tykkää vaikka käydä metsällä? Entä miehen ulkonäköpaineet? Miksei nykyään kiinnitetä huomiota miltä miehistä tuntuu? Eikö ketään vaan yksinkertaisesti kiinnosta?

Kuva: Vilma Norokorpi
Viime aikoina moni on nostanut esille väitteen, että miehet ovat jopa jääneet naisten jalkoihin nykypäivän tasa-arvokeskustelussa. Jos mies avaa suunsa puolustautuakseen, hänet dumataan sovinistiksi. Joskus keskusteluissa unohtuu todellinen tasa-arvo, ja toisaalta sukupuolitetaan kysymyksiä jopa hieman yli.

Miehen tanssi on erinomainen teos, visuaalisesti tyylikäs ja sisällöltään viisas. Lavalla on neljä uroskunnan valioyksilöä Tuukka Leijavuori, Karlo Haapiainen, Eetu Känkänen ja Marko Nurmi. Jokainen näyttelijä tuo omannäköisensä ja kuuloisensa panoksen tähän teokseen. He koostavat yhdessä myös Miehen bändin, jolta kuullaan kuusi kappaletta esityksen ns. toisessa osassa.

Kappaleet ovat melkein kaikki Korpelaisen itsensä teksteihin pohjautuvia. Ja kuinka hienoja biisejä! Tekstit ovat hauskoja ja pohdiskelevia - samat sanat siis jotka koskevat koko esitystä. Erityisesti (muistaakseni) kappaleet Tarinoita miehen elämästä ja Vuosien jälkeen muistuttivat minua Ismo Alangon lauluista. Selkeästi samaa filosofiaa ja leikkimielisyyttä on havaittavissa myös näissä.

Myös Minna Lundin koreografioimat tanssiosuudet ovat onnistuneita ja hauskoja. Liikkeessä pohditaan paljon kehoa ja mitä sillä ikäänkuin voi tehdä. Entä jos ei olekaan atleettinen alfa? Näytänkö typerältä? Itse poimin ja samaistuin myös näihin asioihin, koska olen toivoton tanssija. Olen tosin vanhat tanssinut viisi kertaa, kaikessa en ole täysin kelvoton.

Hieno tuotanto, Jaakko Perilä!

Kuva: Vilma Norokorpi
Miksi miehen kuva on sitten aikojen saatossa muovautunut näin? Miksi on enemmän naisten juttu kehua toisen naisen ulkonäköä? Tuntuu omituiselta jos mies kehuu toisen miehen ulkonäköä tai ominaisuuksia. Myöskään itkemistä tai tanssimista ei lasketa miehellisiin ominaisuuksiin.

Onko syy miehen kuvaan lihaksissa? Miehen lihaksisto on suurempi (tai jotain, en tiedä) ja koska mies on aina metsästänyt ja tehnyt remonttihommat niin se on vaan jäänyt stereotypiaksi. Itsehän en osaa remontoida mitään, olenko siis epäonnistunut mies? En osaa käydä metsälläkään, oikeastaan inhoan koko paikkaa, enkä mieli käyttää aseita. Olenko ihan luuseri miehenä?

Esityksessä herkutellaankin strereotypioilla ja edellä mainitsemillani aiheilla loistavasti. Esitys liputtaa katsojille mm. sitä, että ei ole sukupuolenvälisiä ominaisuuksia. 2010-luvulla ymmärrämme jo sen, että jokainen on oma yksilönsä. Kaikki eivät tietenkään ymmärrä.

Miehen tanssi kosketti minua syvästi. Ei niinkään miehenä, vaan ihmisenä. Esitys ei sure omaa olemassa oloaan tai kaltoinkohteluaan. Esitys istuu stoalaisesti paikallaan ja näyttää yleisölle: tässä minä olen. Esitystä ei voi kun rakastaa.

Kuva: Vilma Norokorpi

perjantai 16. syyskuuta 2016

Teatterisaatana

Nuorten, ammattitasoisen teatterin maailmassa on harvinaista herkkua nähdä esitys, joka on Taiston kaltainen.

Valtimonteatterilla ensi-iltansa saanut Taisto on onnistunut monologi teatterista, ja vähän muustakin. Lähes tunnin mittainen monologi kertoo miehestä, joka on kyllästynyt koko saatanan teatteriskeneen. Jussi Lankosken mainio teksti ruotii, suorastaan möyhii kaikki teatteriin liitetyt ennakkoluulot ja asenteet hauskalla ja raikkaalla, nuorekkaalla tavalla.

On rohkeaa tehdä se monologin hengessä, koska niitä nähdään liian harvoin. Aina on työryhmä teatterin tekemisestä innostuneita ihmisiä, jotka pomppivat edestakaisin näyttämöä. Siitä pääsemmekin toiseen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: varsinaisen monologin alkaessa esityksessä ei otettu askeltakaan.

Kuva: Heidi Bergström
Ei turhaa väksläämistä tai valojen välkyttelyä, lavasteiden ja rekvisiitan paukuttelua. Annetaan tekstin kantaa, luotetaan siihen. Luotetaan osaavaan näyttelijään, joka auttaa esityksen kannattelussa. Siitä pääsemmekin kolmanteen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: Karlo Haapiainen.

Olen saanut ilolla seurata myös häntä muutaman vuoden ajan. Vaikka esitys olisi kuinka huono, Haapiainen ei ole. Hänen ja Lankosken yhteistyö toimii loistavasti. Vaikka Lankoskea ei luonnollisestikaan nähdä näyttämöllä, hän on ohjaajan ja käsikirjoittajan jakkaralla läsnä näyttelijän kanssa. Teksti on vahva, sen esitystapa on vahva - jopa niin vahva, että käteen saattaa jäädä kahva.

Taistossa on hauskaa myös se, kuten aiemmin sivusin, että koska se kertoo teatterista, kaikki teatterin kliseet on periaatteessa karsittu pois. Esitys teatterista, teatteritilassa, ilman teatteriin viittaavaa paskaa.

Hyvä tuottaja Heidi Bergström!

Minusta monologi ei sinänsä ole vaikea laji, mutta silloin tietysti jos siinä täytyy onnistua... Taistossa onnistuttiin. Käsiohjelmakin on kiiltopaperia ja kunnolla tehty, ei mitään halpaa paskaa.

Kuva: Teatteri on saanut Karlo Haapiaisen hulluksi / Heidi Bergström Photography

tiistai 30. elokuuta 2016

Villiä hurjempi Gene Wilder

Yhdysvaltalainen Gene Wilder (1933-2016) ei ollut ainoastaan loistava näyttelijä. Hän on kiistatta yksi kaikkien aikojen suurimpia koomikoita. Omia henkilökohtaisia suosikkejani, mutta myös maailman.

Hän varasti show'n jo ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Kuka pystyy siihen, kun vastanäyttelijöinä ovat Warren Beatty ja Faye Dunaway? Elokuva oli tietenkin Arthur Pennin klassikko Bonnie ja Clyde, vuodelta 1967. Elokuvassa Wilder näytteli heidän panttivankiaan. Rooli ei ollut suuri, mutta sitäkin vakuuttavampi.

Samana vuonna Wilder teki todellisen läpimurtonsa. Mel Brooks oli sopinut muutamaa vuotta aiemmin, että Wilderin täytyy hyväksyttää kaikki pidemmät projektinsa hänellä, jotta ei tulisi päällekkäisyyksiä Brooksin tulevan Kevät koittaa Hitlerille - nimisen projektin kanssa. Brooks oli tutustunut Wilderiin silloisen tyttöystävänsä, myöhemmän vaimonsa Anne Bancroftin myötä. Bancroft ja Wilder näyttelivät samassa näytelmässä vuonna 1963.

The Producers, 1967
The Producers: Kevät kotittaa Hitlerille saatiin tuotantoon kolmen vuoden päästä. Se on nerokas tarina Broadway-tuottaja Max Bialystockista (Zero Mostel), joka rypee epäonnistuneissa produktioissa. Hänen kirjanpitäjänsä Leo Bloom (Wilder) keksii kuinka flopilla voi tienata enemmän kuin hitillä, jolloin he ryhtyvät etsimään surkeinta mahdollista käsikirjoitusta, huonointa ohjaajaa ja karmeaa castia. He päätyvät saksalaiseen natsipropaganda-näytelmään, josta tehdään musikaali.(Itseasiassa koko The Producersista tehtiin musikaaliversio vuonna 2001, joka oli niin ikään suuri menestys Broadwaylla.)

Young Frankenstein, 1974
Wilder sai ikonisesta roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Hän ei voittanut, mutta sillä ei kuulemma ollut enää väliä parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta palkitun Brooksin puheen jälkeen. Puhe päättyi lauseisiin: "I'd also like to thank Gene Wilder. I'd also like to thank Gene Wilder. I'd also like to thank Gene Wilder."

With Richard Pryor
The Producers oli Brooksin ensimmäinen elokuva ja Wilderin ensimmäinen suuri rooli. Brooks on myöhemmin kommentoinut, että elokuva olisi ollut loistava myös ilman Wilderia, jonkun toisen näyttelijän kanssa. "Mutta siitä ei olisi tullut klassikko."

Brooks ja Wilder tekivät yhdessä vielä kaksi elokuvaa, molemmat julkaistiin vuonna 1974. Länkkäriparodia Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles) on valittu yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista. Paljon hännille ei jää osin myös Wilderin itsensä käsikirjoittama Young Frankenstein. Itse pidän Villiä hurjemmasta lännestä, mutta Young Frankenstein ei ensi näkemältä aikoinaan iskenyt. En ole elokuvaa nähnyt sen koommin, laadukkaat elokuvat kun tuppaavat nykyisin olemaan maton alla.

Wilderilla oli urallaan kaksi suurta toveruutta. Toinen Brooksin, toinen koomikko Richard Pryorin kanssa. Pryorin kanssa tunnetuimpia lienevät Hopeanuoli (Silver Streak, 1976) ja Syyttömät silminnäkijät (See No Evil, Hear No Evil, 1989).

Wilder yhdisti voimansa myös Woody Allenin kanssa, vuoden 1972 komediaan Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää seksistä, mutta et ole rohjennut kysyä (Everything You Always Wanted to Know About Sex* (*But Were Afraid to Ask)). Allen oli soittanut Wilderille ja sanonut, että haluaa rooliin joko Laurence Olivierin tai hänet. Ja että vastanäyttelijänä on naisen sijasta lammas.

Jali ja suklaatehdas, 1971
Elokuva pohjautuu samannimiseen kirjaan, josta Allen on tehnyt hauskan episodielokuvan. Kirjan kirjoittanut seksitutkija David Reuben ei sitä tosin arvostanut. Wilderin kohtauksessa What is Sodomy? hän näyttelee tohtori Rossia, joka rakastuu potilaansa lampaaseen.

Viimeisinä vuosinaan Wilder ei näytellyt. Osin johtuen varmasti myös alzheimerin taudista, osin siitä että hän ei pitänyt julkisuudesta. Hän antoi haastatteluja hyvin harvakseltaan pitkin uraansa. Hän kirjoitti kirjoja ja maalasi mielummin. Internet-aikakausi nosti hänet kuitenkin jonkinasteiseen kulttimaineeseen. Kiitos meemin, joka on napattu yhdestä Wilderin muistettavimmasta klassikosta, Jali ja suklaatehdas, vuodelta 1971
Wilder oli suuri nero, joka antoi komedian tapahtua. Hän ei puskenut sitä, ei teeskennellyt sitä.
Se vaan tapahtui. Luonnostaan.



perjantai 26. elokuuta 2016

And Now for Something Completely Same

Kuva ei tarvitse hauskaa kuvatekstiä / Kuva: Tanja Ahola
Ryhmäteatterin tuotos nähtiin jälleen Suomenlinnan kesäteatterissa. Ohjelmisto valitaan yleensä todella hyvin: viime vuonna nähtiin harvemmin nähty de Laclosin Valheet ja viettelijät, tänä vuonna Shakespearen klassikko Kesäyön uni (A Midsummer Night's Dream) Lauri Siparin käännöksellä.

Shakespeare on haastavaa jo itsessään, eikä suomenkieli tuo ainakaan helpotusta asiaan. On aina ilo nähdä Shakespearen teoksia. Myös tässä tapauksessa, kun itse näytelmä ei ole omia suosikkejani. Itseasiassa Kesäyön uni tai unelma on mielestäni tylsin Shakespearen näytelmä.

Eikä Esa Leskisen ohjaama versio tuonut teokseen mitään uutta. Jos Suomenlinnan esitystä pitäisi kuvata vain kahdella sanalla, ne olisivat ilmeinen ja keskinkertainen. Teosta ei tuotu mihinkään, se pysyi staattisesti paikkallaan saaden välillä hymyn suupieleen.

Minna Suuronen: Ta daa! Taikaruississa on sitä jotakin / Kuva: Tanja Ahola
Lavastus oli erinomainen, mutta (esimerkiksi HS:n) ylistämä puvustus ei ollut erityisen mahtava. Muutamia hyviä juttuja oli (jalopeuran asu! Aasin pää!), mutta siihen se jäi. Myös Titanian asu oli omasta mielestäni ihan hieno.

Näyttelijät puhuivat ihan hyvin Siparin Shakespearea. Näyttelijöistä puhuttaessa voin kertoa, että esimerkiksi Minna Suurosen ja Sari Mällisen työskentelystä nautin aina. Itselleni uudet tuttavuudet Mikko Penttilä ja Pyry Äikää tekivät hillittömät roolit Valentin Vankkana ja Helenana. Superb!

Kesäyön unihan kertoo lyhykäisesti siitä, että kaksi pariskuntaa - kohellusta ja taikuutta, fantasiaelementtejä ja niin edelleen - rakastuvat ihan metsään ja sekaisin. Samalla keijut häärii ja näin. Näytelmällä on hieno sanoma rakkaudesta ja siitä kuinka houkuttelevaa ruoho on aidan toisella puolella. Aiheet puhuttelevat minua kyllä, mutta näytelmä ei.

Tämä Ryhmiksen versio oli luotu ajattomaksi, mutta tuntui silti olevan syvällä menneisyydessä. Esitys olisi kaivannut jotain nerokasta kulmaa, jotakin. Sitä jotakin! Esitys oli parempi kuin odotin, mutta teatterin kaikkeudessa niin kovin, kovin keskinkertainen. Ja kuinka niin halusin pitää tästä.

Olen tuohtunut.

Anna-Riikka Rajanen - suoraan tunteeseen / Kuva: Tanja Ahola

Komisario Palmun turahdus

Mitä minä teen täällä? / Kuva: Henrik Schütt
"I've got a bad feeling about this". Kukapa olisi vuonna 1977 ensimmäistä Star Warsia katsellessaan arvannut, että Han Solo tarkoitti Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2016 nähtävää Komisario Palmun erehdystä.

Näytelmä perustuu tietenkin Mika Waltarin samannimiseen kirjaan ja elokuvaan, jotka ovat muovautuneet osaksi suomalaisen taiteen suurimpia klassikoita. Näyttämöllä teos nähdään ensimmäistä kertaa.

Waltaria on itseasiassa hyvin harvinaista nähdä teatterin lavalla. Perikunta jakelee oikeuksia erittäin niukasti, jos ollenkaan, mikä on sääli. Sitäkö kirjailija itse olisi halunnut? Kutristin myös kulmiani kun luin, että esityksen ohjaajaksi ilmoitettiin Joel Elstelä. Waltarin tyttärenpoika. Erikoinen sattuma. Häpeilemätöntä.

ÖÄÖÄÖÄÄ / Kuva: Henrik Schütt
Esitys itsessään oli kummallinen. Se nauratti muutaman kerran, mutta komedialle ei tunnuttu annettavan edes mahdollisuutta. Edes hauskoissa kohdissa. Roolitus on kummallinen ja samalla täydellisen yllätyksetön.

Oikeastaan Komisario Palmun erehdys oli ihmeellistä retroilua valaistuksen, osin myös lavastuksen puolesta, alusta loppuun. Takaumissa katsojille tarjottiin violettia valoa, jolloin tunsin katsovani ABBA:n musiikkivideota. Suurelta osin lavastus oli toisaalta jälleen kerran hieno, erityisesti tyylikäs kahtiajaettu lattia.

Puvustus osui kaikin puolin nappiin (vaikka olihan siellä yksi keltavihreä-härpäke erään naisnäyttelijän päällä). Muuten tyylikästä ja osuvaa.

Pidän Mikko Kivisestä, mutta harmikseni on todettava ettei hän sopinut Palmun rooliin ihan niin hyvin kuin näytelmän roolittanut saattoi ajatella. Silti, hän oli esityksen parasta antia monessa mielessä. Jari Pehkonen oli loistava Bruno Rygseckinä. Antti Peltola ilostutti Aimo Rykämönä. Myös Risto Kaskilahti veti Kokin hienosti.

En tiedä mikä tässä nyt on vialla? Teatterisyksyssä siis. Nähtävästi kaikki. Ei ole alkanut hyvin.
En keksinyt miksi yleensä juuri tämä tunnetuin Palmu-tarina haluttiin tuoda näyttämölle juuri nyt. Se toki on paras niistä monessakin mielessä, mutta samalla haastavin. Kuinka luoda jotakin uutta sellaisesta, josta ei haluta päästää irti?

Mitä minä teen täällä? / Kuva: Henrik Schütt

maanantai 15. elokuuta 2016

Lapualaisooppera 2: Rasistien hyökkäys

Kuva: Mitro Härkönen
Sukupolveni Lapualaisooppera. Odotukseni ovat maltilliset, suuri pala haukattu. Parasta ennen päivä mennyt alkuperäiseltä? Tuskin, mutta alkuperäisestä jo 50 vuotta. Leivottiin uusi kakku, jätettin kerma pois, heitettiin jauhot naamalle.

Asiaa esityksessä (14.8.) oli. Tärkeää ja paljon. Hyviä huomioita. Liian monta keittäjää? Lopputulos: sekava, poukkoileva ja paasaava. Metsässä juostiin, kuten Mustikkamaalla tapana on. Tilankäyttöä.

Huudettiin, kuten harrastajateattereilla tapana on. Tekeekö se esityksestä vaikuttavamman? Tuleeko asia paremmin esille? Hukkuvatko loputkin asiat meissun alle? Vastaukseni on kyllä, joku muu saa olla toista mieltä.

Mestari Kaj Chydeniuksen alkuperäismusiikki oli hienosti sovitettu. Siinä uusi onnistui. Yksittäisinä kappaleina mieleen jäi parhaiten Sofia Smedsin upea soolo muurahaispesän jälkeen, sekä tietysti lopun hieno finaali Ei väkivaltaa/Me emme tee mitä emme tahdo.

Kuva: Mitro Härkönen
Ryhmätyö oli ihan hyvää, mutta yksilösuoritukset nautittavampia. Suomessa keskitytään liikaa ryhmään. Kun tehdään jotakin, koko ryhmä tekee. Missä yksilöt? Monesti jääneet ryhmän alle. Välillä replikoinnista ei saanut selvää, osa repliikeistä hukkui yleisen älämölön alle. Tarkoituksenmukaista? Ehkä paikoin.

Arvo Salon alkuperäistekstin uudelleenmuokkaus oli problemaattista. Välillä Lapualaisooppera 2016 tuntui olevan liian paljon kiinni menneessä, joskus taas tuntui esityksen saaneen liikaa uutta tekstiä. Tarkoitus tietysti oli, että Lapuan liikkeen ja tämän päivän välille on vaikea piirtää rajaa. Että menneisyys ja tulevaisuus on samaa. Että maailmamme pyörii saman ympärillä, kuten näyttelijät lavalla ja sieltä pois.

Esitys halusi liikaa alleviivata sille tärkeitä teemoja, jotta kaikille olisi varmasti selvää kuinka ajankohtainen esitys onkaan. Kyllä kansa tietää. Vähemmälläkin. Esitys tulkittiin katsojille valmiiksi, ei tarvinnut hampaattomankaan suotta pureskella.

Tietysti hyviäkin alleviivauksia ja pointteja oli. MV:n iljettävä-Ilja on Vihtori Kosola ja niin edelleen. Munaton mies. Alfaton uros. Miksi Suomessa, ei Espanjassa? Keskellä rasisteja, vaikka koneen takana? Dramaturginen kompastuminen, olisi päästy herkuttelemaan. Kuten todettu: osa uudelleenkirjoituksesta toimi.

Kuva: Mitro Härkönen
Hyvin onnistunutta on myös esityksen markkinointi. Tahattomasti tosin: esitys kirvoitti MV-lehden kriitikon kirjoittamaan arvionsa, kuten myös tahrimaan esityksen julisteen suvakki- ym.teksteillä. Se jos mikä on parasta mainosta.

Joku saattaa syyttää tiettyjä teattereja aina samanlaisiksi. Kuinka usein olen kuullut esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteria haukuttavan liian viihteelliseksi tai aina samoja esityksiä tehtailevaksi lafkaksi? Minusta väite ei pidä paikkansa lähes minkään teatterin kohdalla, mutta se saa minut miettimään ns. toista ääripäätä. Se olisi teatteri, jossa myös tehdään aina samanlaisia esityksiä, mutta tuputetaan sitten vähän liikaakin turhan kiimaisesti. Kohdellaan esityksiä siis yksilöinä. Strong and independent.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Black Sabbath on heavyn The Beatles

Black Sabbath 1970-luvulla
Onko jutun otsikko liioiteltu? Mielestäni ei.

Vuonna 1969 perustettu Black Sabbath on luonut kokonaisen musiikkigenren, innoittaen satoja, ellei tuhansia muusikoita ja yhtyeitä koko sen pitkäkestoisen uran varrella. Black Sabbathin loppu on kuitenkin käsillä. The End -kiertue alkoi Pohjois-Amerikasta vuoden alusta, päättyen ensi vuoden alussa kahteen finaalishow'hun bändin syntysijoilla Birminghamissa.

Olisi ollut suuri vääryys mikäli Suomi, maailman metallipääkaupunki, olisi jäänyt ilman Sabbathin viimeistä keikkaa. Kaisaniemen Monsters of Rock -tapahtuman pääesiintyjää edelsi kolme kovaa bändiä, jotka olisivat aivan hyvin voineet olla taitojensa puolesta myös pääesiintyjiä. Metalli on tuntematon genre minulle (Black Sabbathinkin miellän enemmän raskaaksi rockiksi kuin metalliksi).

Rival Sons/LiveNationFI: Lasse Arkela
Suomalainen Amorphis ja ruotsalainen Opeth saivat yleisöltä suuret suosionosoitukset. Opethin solistin välispiikit olivat eritoten rautaa. Ymmärsin yhtyeiden tekniset saavutukset, mutta luulen edelleen pitäväni etäisyyttä heidän musiikkiinsa.

Illan toinen "lämppäri" sen sijaan sai molemmat peukaloni ylös, ja todennäköisesti uusimman vinyylin hyllyyn: amerikkalainen Rival Sons saapui lavalle Hyvät, pahat ja rumat -tunnarin soidessa, esittivät vaikuttavaa rockiaan ja saaden paljon uusia faneja. Kuulopuheiden mukaan ainakin. Heidän musiikkinsa oli aivan uusi tuttavuus minulle, mutta sitäkin parempi. Myös tapahtuman juontaja Jone Nikula ilmoittautui heidän fanikseen. Yhtyeen musiikissa oli todellista voimaa, jota suosittelen jokaisen rockin ystävän testaamaan. Itseasiassa bändin bookkasi jokaiselle The End -kiertueen keikalle Ozzy Osbourne itse.

Jokainen edeltävä bändi teki selväksi olevansa paljon velkaa Black Sabbathille omasta musiikkidiggailustaan. Amorphiksen solisti pukeutui Sabbath-paitaan, Opethin herra sanoi bändin tulevan osuutensa jälkeen innolla katsomoon muiden joukkoon. Black Sabbathin vaikutus on todella niin suuri. Kaikki kolme yhtyettä olivat kiitollisia saadessaan mahdollisuuden esiintyä ennen heitä, jotka itse lämmittelivät aikoinaan mm. Led Zeppeliniä.

Sabbathin keikka alkoi jännittävällä videolla, joka tuo koko Black Sabbathin yleisön eteen. Ja jotta dramaturgia menisi mahdollisimman oikein, keikka alkaa ensimmäisen albumin ensimmäisellä biisillä: Black Sabbath. Kellot soivat ja Tony Iommin klassinen riffi kajahtaa ilmoille. Jo ensimmäinen biisi välittää yleisölle sen mitä kaikki toivoivat: koko bändi on hienossa vireessä.

Tony Iommi / Kuva: Live Nation Finland fb-sivu
Monille Iommi on Black Sabbath, sillä kokoonpanoa ilman Iommia on mahdoton kuvitella. Sabbathilla on ollut useita solisteja Ozzyn jälkeen. Moni pitää Ronnie James Dioa parhaana, mutta itse en ole hänen aikaisesta tuotannostaan ollut koskaan kiinnostunut. Se ei ole minun Black Sabbathini. Se on Dio + Sabbath. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluu Ozzy, Tony, Geezer Butler ja Bill Ward.

Ward ei valitettavasti ole kiertueella mukana (syyt ovat ilmeisesti terveydelliset), mutta ennakkopelkojeni mukaan se ei vaikuttanut negatiivisesti keikkakokemukseen. Korvaavana rumpalina oli viimeistään upeassa Rat Saladissa paikkansa lunastanut Tommy Clufetos, joka on esiintynyt myös Ozzyn kanssa Scream -kiertueella.

Keikalla kuultiin vain 14 kappaletta, joista jokainen oli kiistaton klassikko. Sabbathin melko tuoreelta ja viimeisimmältä pitkäsoitolta 13 ei valitettavasti kuultu kappaleen kappaletta. Settilista on staattinen jokaisella keikalla, mikä on harmi. Minkäänlaisia yllätyksiä ei ole luvassa. Ainoa harvinaisuus, jonka yleisö pääsee kuulemaan on Hand of Doom. Settilistan staattisuus ei kuitenkaan loppupeleissä haittaa, sillä jokainen biisi on erittäin toivottu ja tervetullut.

Geezer Butler / Kuva: Live Nation Finland fb-sivu
Viimeiselle rundille olisi tietysti toivonut myös diehard -faneille jotakin erityistä herkkua, kenties full album -keikka (esimerkiksi Paranoid -albumi soitetaan kokonaan vain Electric Funeralia ja Planet Caravania lukuun ottamatta). Ymmärrän tietysti, että alkuperäisjäsenten ikä on kaikilla lähes 70, mutta ei se kaikkia ole aikaisemminkaan estänyt. Toisaalta Iommin terveydentilan vuoksi tämä viimeinen viimeinen kiertue ilmeisesti järjestetäänkin.

Kaisaniemen keikka ei antanut viitteitä Ozzyn, Tonyn eikä Geezerin huonosta voinnista. Ozzy lauloi (Ilta-Sanomien toimittajan kummallisista huomioista huolimatta) hienosti. Tonya ei turhaan kutsuta yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista kitaristeista, legendaariset riffit kuulostivat juuri niin hyvältä kuin pystyi kuvitella. Geezerin bassosoolo oli erityislaatuista herkkua kuulijoille.

Ozzy Osbourne / Kuva: Live Nation Finland fb-sivu
Jostakin tietysti aina kuulee sora-ääniä: "miksi vanhat miehet vieläkin soittavat tällaista musiikkia", tai "eikö olisi aika jo haudata koko juttu, aika kultaa muistot." Mielestäni ei. Black Sabbath (tai mikä bändi hyvänsä) on useimmiten muusikoidensa elämäntyö. Lähes kaikki menestyneet muusikot tai taiteilijat rakastavat työtään. Miksi siis jättää tietyn iän jälkeen kaikki taakseen? Taidetta tehdään intohimosta, eikä satunnaiset epävireydet tai "vääryydet" todellista menoa haittaa.

Päinvastoin: itse olen vain tyytyväinen kun pääsen todistamaan legendojen mahdin livenä. Siitä syystä varmasti sijoitin myös vain keikoilla myytävään The End -ep:hen, jossa on kolmen alkuperäisen Sabbath -muusikon signeeraukset. En voinut vastustaa, ja toisaalta miksi olisi pitänyt? Ovathan herrat elämää suurempia järkäleitä, joiden musiikki tulee elämään kauan heidän jälkeensä.

Voiko Black Sabbathia verrata The Beatlesiin? Kyllä molempien yhtyeiden nimet on kirjattu tukevasti, tummennetuin kirjaimin maailman musiikkihistorian sivuille.

Keikka päättyi tietenkin Paranoidiin, tuohon Sabbathin Yesterdayhin, joka sai satunnaisessa sateesta kastuneen yleisön täysin mukaansa. Kappaleen jälkeen bändi kumarsi viimeistä kertaa Suomessa. Screenit julisivat isolla ainoastaan sen jonka me kaikki tiesimme joskus koittavan:

The End.


Settilista:

1. Black Sabbath
2. Fairies Wear Boots
3. After Forever
4. Into the Void
5. Snowblind
6. War Pigs
7. Behind the Wall of Sleep
8. N.I.B.
9. Hand of Doom
10. Rat Salad
11. Iron Man
12. Dirty Women
13. Children of the Gave

14. Paranoid